Esimoderni yö

Georges de La Tour, Magdalene ja liekki, n. 1640-1645

Historiantutkimus on käynyt lävitse kaksi vallankumousta. Ensimmäinen murros sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, jolloin historiantutkimus omaksui saksalaisen Leopold von Ranken johdatuksella tieteelliset kysymyksenasettelut ja tutkimusmetodit. Ranken opastuksella historioitsijat ”löysivät” arkistojen aikalaislähteet, joiden tulkitsemiseen he sovelsivat uutta tieteellistä taitoa, lähdekritiikkiä. Ranken ja hänen seuraajiensa mielenkiinto kohdistui lähes poikkeuksetta politiikan, diplomatian ja sodan historiaan. Tämä traditio johti seuraavaan käänteentekevään murrokseen, ranskalaisen Annales–koulukunnan edustaman strukturalistisen historian ilmaantumiseen maailmansotien välisinä vuosikymmeninä. Diplomatian ja sotahistorian sijasta strukturalistit käänsivät katseensa instituutioiden, ympäristön, käytäntöjen ja mentaliteettien aihepiireihin. Strukturalistit löysivät uudenlaisia lähdeaineistoja liittyen talouteen, sosiologiaan, kulttuuriin ja fysiologiaan. Koulukunnan varhainen edustaja Lucien Febvre kutsui tätä lähestymistapaa ”totaaliseksi historiaksi” (histoire tout court). Strukturalistien ensimmäisen sukupolven historiantutkimus oli tyypillisesti makroa, joka käsitteli suuria maantieteellisiä alueita ja pitkiä ajanjaksoja (longue durée). Nämä rajaukset määrittivät strukturalismin kenties tunnetuinta historiallista tutkimusta, Fernand Braudelin massiivista historiaa Espanjan kuningas Filip II:n aikakauden Välimeren alueesta (La Méditerranée et le Monde Méditerranéen à l’Epoque de Philippe II, 1949), joka avasi Välimeren ympäristön ja elinkeinoelämän kronologista taustaa keskiajan ja jopa antiikin kaukaisilta vuosisadoilta.

 

Strukturalistisen käänteen seurauksena historiankirjoitusta rikastuttaa nykyään kokonainen genre, jossa tutkitaan tapahtumien sijasta jotain laajempaa ilmiötä. Eräs esimerkki tällaisesta ilmiöhistoriasta on Craig Koslofskyn kirja Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe (Cambridge, 2011). Kirjassaan Koslosfky tutkii yön ja pimeyden kulttuurillista, poliittista, sosiaalista ja fenomenologista muutosta esimodernilla aikakaudella 1500–1800. Koslofskyn mukaan muutos ei ollut vähempää kuin vallankumouksellinen. Kirjan analyysin lähtökohta on keskiaikainen yö, joka edusti pelkoa, yliluonnollisuutta, kerettiläisyyttä ja rikollisia aikeita. Yö oli keskiajan eurooppalaisille silti tuttu vuorokaudenaika, sillä he eivät nukkuneet kokonaan sen lävitse. Kuten aiempi tutkimus on osoittanut, ihmiset nukkuivat keskiajalla kahdessa jaksossa, joiden väliin osui keskiyön tienoilla vietetty, parin tunnin mittainen valveillaolon ja mahdollisen työskentelyn ajanjakso. Kuten Koslofsky osoittaa, esimodernilla ajanjaksolla nämä yön fenomenologiset ja sosiaaliset perinteet murtuivat ja korvautuivat uusilla struktuureilla.

 

Craig Koslofsky lähtee liikkeelle noituuden ja yön assosiaatiosta esimodernin aikakauden varhaisella ajanjaksolla 1500- ja 1600–luvuilla. Aikakauden diskursseissa yö nähtiin ajankohtana, jolloin niin naiset kuin miehetkin olivat suurimmassa vaarassa ajautua paholaisen viettelyksiin. Assosiaatio kiteytyi uskomukseen noitasapatista, jota noidat viettivät poikkeuksetta yöaikaan. Koslofsky näkee noitasapattiin liittyneessä demonologiassa inversion, jossa pimeydessä vietetty noitasapatti toimi vastakohtana päiväsaikaan tapahtuneelle maallisen esivallan kokoontumiselle. Noita oli aikakauden dikotomiassa kuninkaan (eikä papin) vastakohta. Tästä vastakkainasettelusta seurasi, että kirkolliset ja maalliset viranomaiset suhtautuivat kaikkiin yöllisiin kokoontumisiin noituuden harjoituksena tai kerettiläisyytenä.

 

Toisaalla yöstä tuli esimodernilla aikakaudella myös uskonnollisuuden ja hengellisyyden valtakuntaa. Reformaatio (ja vastareformaatio) kannustivat kristittyjä etsimään Jumalaa yön pimeydessä, niin vertauskuvallisesti kuin kirjaimellisestikin. Monet uskonsotien aikakauden vainotut uskonnolliset vähemmistöt – Saksan anabaptistit, Ranskan hugenotit ja Englannin katolilaiset – joutuivat olosuhteiden pakosta pitämään kirkollisia menojaan yöaikaan ja piilossa muiden katseilta. Toisaalta myös Jakob Böhmen (1575–1624) kaltaiset uskonnolliset mystikot näkivät pimeydessä itsessään arvoa hengellisen introspektion mahdollistajana. Syynä introspektion käänteeseen ja ”epistemologisen yön” vahvistumiseen oli Koslofskyn arvion mukaan se, että Böhmen kaltaiset 1600-luvun vapaa-ajattelijat joutuivat kohtaamaan rajoituksia ja suoranaista vainoa oman kirkkonsa sisältä eivätkä pelkästään tunnustuksellisten jakolinjojen ylitse. Näissä muuttuneissa olosuhteissa yöstä tuli 1600-luvulla aiempaa positiivisempi ja konkreettisempi inhimillisen kokemuksen ympäristö.

 

1600-luvun aikana maalliset hallitsijat ja heidän hovikulttuurinsa kaappasivat yön itselleen. Yö ja pimeys tarjosivat valtiaille taustan, jota vasten alleviivata monarkin omaa loistokkuutta teatteritaiteen tai ilotulisesitysten avulla. Nämä spektaakkelit edustivat sitä, mitä sosiologi Jürgen Habermas on muualla kuvannut ”edustavaksi julkisuudeksi.” Esimerkkejä tällaisista poliittisista spektaakkeleista olivat vuoden 1653 esitys Ballet de la Nuit, jonka pääesittäjä oli nuori Aurinkokuningas Ludvig XIV itse, Ruotsin vallasta irti pitäytyneen Bremenin kaupungin autonomiaa juhlistanut suuri ilotulitus vuodelta 1668 sekä se innovatiivinen tapa, jolla Saksin vaaliruhtinaskunta valaisi sisältä Dresdenin kaupungin raatitalon 1690-luvulla. Tällaisten lavastusten ja pyrotekniikoiden tarkoituksena oli tehdä vaikutus ”tavalliseen kansaan”, jonka ei muuten oletettu ymmärtävän mitään hallitsemisen monimutkaisesta ja salamyhkäisestä taiteesta (arcanum imperii).

 

Kaupungeissa esimoderni yön vallankumouksen vallankumous näkyi kaikkein ilmiselvimmin katuvalaistuksen ilmaantumisessa 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Valaistus mullisti urbaanin kansanosan päivärytmiä ja elämäntapaa. Siinä, missä liikkuminen kaupungin kaduilla yöaikaan oli aiemmin ollut käytännössä rikollinen teko, nyt yöajasta tuli osa urbaania elämää tavernoineen, kahviloineen ja yksityisine salonkeineen. Katujen valaisemisella oli esimodernin valtiovallan kannalta selvä poliittinen tavoite: urbaanin yön ”kolonisaatio” ja vallankäytön ulottaminen aiemmin julkiselle vallalle tavoittamattomaan vuorokaudenaikaan. Koslofsky muistuttaa aiheellisesti, että katuvalaistus herätti monissa paikallisissa yhteisöissä vastustusta siihen liitettyjen julkisten kustannusten takia. Katuvalaistus häiritsi myös perinteisten yöeläjien, kuten prostituoitujen ja räyhäävien opiskelijoiden puuhasteluja, jotka kaipasivat suojakseen enemmänkin pimeyttä kuin valoa. Kysymys katuvalaistuksesta loi jakolinjan uudenlaista sosiaalista elämäntapaa ja vuorokausirytmiä kaipaavien eliittien ja pimeydessä paremmin viihtyneen plebeijiluokan välille.

 

Urbaanin yön kolonisaatio oli myös sukupuolittunut ilmiö. Naisten ei ollut soveliasta roikkua tavernoissa tai kahvihuoneissa illan ja yön aikaan, vaikkakin heille oli täysin luonnollista yhä työskennellä niissä myös auringonlaskun jälkeen. Orastava, vahvoja poliittisia ulottuvuuksia omannut kahvilakulttuuri oli siten esimodernilla ajalla sangen miehinen ilmiö. Pariisissa naisilla oli kuitenkin oma vastineensa kahviloille ja tavernoille eli ylempien seurapiirien yksityiset salongit. Tällainen eliittinaisten uudenlainen yöllinen elämäntapa loi kontrastin yläluokan ja soveliaista sukupolikoodistoista yhä tiukasti kiinni pitäneen porvariston välille. Porvariston elämäntapaa määrittikin stratifioitunut maskuliinisuus, joka sulki illanviettojen ulkopuolelle naiset ja plebeijiluokkaan kuuluneet miespalvelijat.

 

Maaseudulla yön kolonisaatio kulki eri polkua kuin kaupungeissa. Siinä missä ilta ja yö muuttuivat kaupungeissa sosiaaliseen ajanvietteeseen suuntautuneeksi vapaa-ajaksi, maaseudulla yö oli joko nukkumista tai työntekoa varten. Koslofsky toteaakin, että maaseudun ja kaupungin vuorokausirytmit alkoivat erkaantua toisistaan 1600-luvun loppua kohden. Silloin, kun maaseudulla vietettiin pimeän ajan vapaa-aikaa (erityisesti talvella), myös sen muoto erosi kaupungista. Miehet notkuivat tavernoissa, joiden aukioloon suhteuduttiin lepsummin maalla kuin viranomaisten silmien alla kaupungeissa, kun taas naisilla oli oma sosiaalisen kokoontumisen muotonsa eli kehruutuvat (saks. Spinnstube), joissa nuoret naiset saattoivat tilaisuuden tullen myös seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tavernoista kotiinsa palailleet juopot ja riianneet pariskunnat loivat viranomaisten silmissä maalaiskylien raiteille epäjärjestystä, mikä ennakkoluulo ei ollut aivan aiheeton tai perusteeton. Esimodernin Euroopan maaseudulla tapahtui paljon väkivallantekoja eikä vähiten senkään takia, että maaseudulla turvauduttiin ennaltaehkäisevään väkivaltaan: jos pimeällä polulla tuli vastaan joku tuiki tuntematon, pelko saattoi helposti motivoida harkitsemattomaan ja liioiteltuun itsesuojeluun. Maallinen ja kirkollinen esivalta yrittivät ”kolonisoida” maaseudun yötä kieltämällä miesten läsnäolon kehruutuvissa tai keksimällä yöajalle vaihtoehtoista, säädyllistä ja soveliasta ajanvietettä, kuten katolisen kirkon yölliset juhlamenot. Kaiken kaikkiaan esivallan yritykset kontrolloida maaseudun yöllisiä perinteitä jäivät lopulta puolitiehen tai epäonnistuivat kokonaan.

 

Craig Koslofsky päättää kirjansa pohdintaan esimodernin yön vallankumouksen vaikutuksesta 1700-luvun valistusajatteluun. Esimodernin yön fenomenologiasta nousi esille kaksi vastakkaista trendiä, pimeyden karkottaminen ja sen manipulointi, joiden ristiveto jätti jälkensä valistukseen. Toisaalla valistusajattelu kannatti katuvalaistuksen kaltaisten teknisten ratkaisujen käyttöön ottamista pimeyden valaisemiseksi ja toisaalta pyrki hävittämään yön ja pimeyden taikauskoisen eskatologian valtakuntana. Jälkimmäinen trendi näkyi vahvimmin siinä poleemisessa keskustelussa, jota 1700-luvun vaihteessa käytiin uskomisesta demonologiaan ja henkiolentoihin. Valistuksen ja sen edistäjien halveksunta taikauskoa ja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan oli aluksi helppo tulkita ateismiksi ja kristinuskonnon opinkappaleiden kieltämiseksi, mutta kuten Koslofsky toteaa, empiirisen todisteaineiston lisääntyminen (tai oikeamminkin sen täydellisen puuttumisen kasvanut todentaminen) alkoivat rapauttaa maaperää perinteiseen pimeyden demonologiaan ja yön yliluonnolliseen eskatologiaan uskoneiden jalkojen alta. Valistusajattelijoiden ylimielinen ja eurosentrinen asenne pimeyteen ja yöhön toisaalta myös ajoi heidät vähättelemään ja halveksimaan ei-eurooppalaisia perinteitä ja uskomuksia liittyen valottomuuden valtakuntaan. Valistus muunsi pimeyteen liittyvän taikauskon uudenlaiseksi hierarkiaksi alueiden ja etnisyyksien välillä.

 

Craig Koslofskyn kirja kattaa strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti pitkän ajanjakson 1500–1800 sekä maantieteellisen alueen, joka sisältää Saksan, Ranskan ja Britannian. On mahdollista, että hänen argumentaatioonsa olisi ilmaantunut merkityksellisiä reunaehtoja, mikäli hänen esimodernin historian tutkimuksensa olisi ulottunut myös Skandinaviaan, Itä-Eurooppaan tai Välimeren alueelle, mutta valitsemallaankin rajauksella Koslofskyn tutkimus on silti laajuudessaan vaikuttavaa. Strukturalistisen tutkimusperinteen mukaisesti Koslofsky käyttää kirjavaa lähdeaineistoa, joka sisältää arkistomateriaalia, painettuja tekstejä ja kuvitusta. Pientä kummastusta herättää se, ettei kirjaan ole mahtunut mukaan ainoatakaan viittausta esseisti Michel de Montaigneen (1533–1592), joka kuitenkin käsitteli harrasta yksinäisyyden kokemusta sekä nukkumista tunnetussa esseekokoelmassaan.

 

Craig Koslofskyn Evening’s Empire on arvokas lisäys strukturalistisen historiankirjoituksen pitkään ja ansiokkaaseen perinteeseen.

 

 

Craig Koslofsky. (2011). Evening’s Empire: A History of the Night in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press. 431 s.

 

Julkaistu 28.10.2022 blogissa Skeptinen alkemisti: Esimoderni yö.

+1
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu