Intian historia kulttuurien kohtauspaikkana

Aika ajoin törmää historian tietokirjaan, jonka tekijä on onnistunut yhdistämään toisiinsa laajojen kontekstien hahmottamisen, syyseuraussuhteiden rakentamisen, nyanssien ja reunaehtojen määrittämisen sekä vakiintuneiden truismien kyseenalaistamisen. Richard M. Eatonin India in the Persianate Age 1000–1765 (Lontoo: Allen Lane, 2019) on juuri tällainen kirja.

 

Eatonin kirjalla on todellinen longue durée -katse, joka kattaa kahdeksan vuosisataa Intian niemimaan historiaa. Kirja perehdyttää lukijan turkkilaisperäisen ja islaminuskoisen valtapiirin leviämiseen Pohjois-Intiassa, Delhin ytimen ympärille muodostuneiden sulttaanikuntien laajentumiseen, Timur Lenkin tuhoisan valloitusretken perintöön, Deccanin ylänkömaan sulttaanikuntien monimuotoisuuteen, hindulaisten kuningaskuntien muodostumiseen ja sirpaloitumiseen Intian niemimaan eteläisellä puoliskolla sekä lopulta mogulien keisarikunnan nousuun ja rappioon.

 

Richard M. Eaton kyseenalaistaa kirjallaan vakiintuneen ja ennakkoluuloisen käsityksen siitä, että keskiajan ja esimodernin aikakauden Intia olisi toiminut näyttämönä kahden suuren uskonnon eli islamin ja hindulaisuuden yhteentörmäykselle. Se, mitä Intiassa itse asiassa tuolloin tapahtui, oli kahden kirjallisen kulttuurin, persialaisen ja sanskriitin, diffuusio ja ristihedelmöitys. Persialainen kirjallisuus informoi Intian niemimaan valtakuntia hyvän hallinnon ja oikeudellisten periaatteiden ihanteista, kun taas sanskriitin traditiosta jäivät elämään vallankäytön perinteet ja genealogiat sekä maallisen vallan legitimointi jonkin uskonnollisen esikuvan kautta. Nämä kaksi kirjallista kulttuuria vaikuttivat Intian poliittisessa elämässä Ghaznien sulttaanikunnasta 1000–luvulla aina mogulien imperiumin hajoamiseen 1700-luvun puolivälissä. Intian niemimaan poliittisen historian luonteenpiirteitä Eatonin kuvaamalla aikakaudella olivat käsitykset sakraalista kuninkuudesta, kukistettujen kilpailijoiden sisällyttäminen voittajan hallintoon, hallitsijoiden legitimiteetin vahvistaminen temppelien ja moskeijoiden pystyttämisellä tai tuhoamisella sekä erityisesti mandalan periaate. Tämä viimeksi mainittu tarkoitti hallitsemisen käytäntöä, jossa vallan keskuksen ympärille rakennettiin alamaisten ja liittolaisten piiri, joka toimi puskurina hallitsijan ja ulkopuolisten uhkaajien välillä.

 

Eatonin kirja edistää oivallisesti spatiaalista ymmärrystä Intian historiasta. Poliittisen historian näkyvin näyttämö oli Himalajan ja Ghatien vuoriston väliin sijoittuva Pohjois-Intia. Tämä on se vyöhyke, joka alkaa lännessä Rajasthanista ja päättyy idässä Bengaliin ja Gangesin suureen suistoalueeseen. Tällä alueella sijaitsivat Delhi, lukuisten eri sulttaanikuntien pääkaupunki, Agra, mogulien linnoitettu hallintokeskus ja Amritsar, sikhien lahkon pyhättö. Lännestä tälle alueelle virtasi vuosisatojen ajan persialaisia, uzbekkeja, afgaaneja, arabeja ja turkkilaisia, idästä hindulaisten heimojen jäseniä. Migraation ja diffuusion ristiaallokosta syntyi kokonaan uusia etnisyyksiä ja identiteettejä, kuten rajputit, jotka olivat Delhin sulttaaneita ja Agran moguleita palvellut sotilaskansa. Eaton kuvaa tämän etnogenesiksen esimerkkinä sotilasta nimeltä Muhammad Shah (persiaksi) alias Mahimasahi (sanskriitiksi), joka syntyi keskiaasialaisena mongolien jälkeläisenä, teki Rajasthanissa elämänuran intialaisena muslimina ja kuoli lopulta väkivaltaisesti Chauhanien hindulaisen ja sanskriitinkielisen soturidynastian kannattajana. Ihmisten ja identiteettien liike oli Pohjois-Intiassa loputonta ja saattoi tapahtua hyvinkin nopealla tahdilla.

 

Ghatien vuoriston eteläpuolella sijaitsi Deccanin ylänkömaa, jonne Delhin sulttaanit ylettivät valtaansa 1300-luvulla. Vallan levittäminen osoittautui Deccanissa helpommaksi kuin sen säilyttäminen, ja 1400-luvulle tultaessa Deccaniin oli muodostunut omia, Delhin vallasta irti riistäytyneitä sulttaanikuntia. Nämä sulttaanikunnat säilyivät sitten piikkinä kaikkien myöhempien valloittajien lihassa; mogulien dynastian viimeisen suuren edustajan Aurangzebin (1618–1707) elämänkohtalona oli käydä loputonta ja kuluttavaa sotaa Deccanin lukuisia paikallishallitsijoita vastaan. Tämän sodankäynnin materiaaliset ja inhimilliset kulut omalta osaltaan heikensivät mogulien valtaa ja edistivät heidän hallintonsa institutionaalisia ristiriitoja.

 

Etelässä Deccan rajautui Krishnajokeen, jonka toisella puolella oli valtaosin hindulaisia valtakuntia ja heimoja. Tälle alueelle muodostuivat 1400-luvulla Bahmanien valtakunta ja Vijayanagaran kuningaskunta sekä myöhemmin 1600-luvulla pohjoisen mogulit haastanut Marathojen imperiumi. Eräs Intian historian eksentrinen ominaispiirre oli se, että 1700-luvulla Marathat ja mogulit hallitsivat Deccanin ylänköä rinnakkain, keräten veroja ja tarjoten sotilaallista suojelusta alueen paikallishallitsijoille samanaikaisesti. Vielä Englannin Itä-Intian kauppakomppanian valloitusoperaatioiden aattona 1700-luvun lopulla Intian poliittista kulttuuria leimasivat uskonnollinen rinnakkaiselo sekä erilaisten hallinnollisten traditioiden omaksuminen ja suvaitseminen.

 

Richard M. Eaton on kirjoittanut johdonmukaisesti etenevän ja taitavasti jäsennellyn historian tietokirjan. Eräs kirjan metodologisia vahvuuksia on Eatonin tapa käyttää argumentaationsa tukena muitakin kuin vain kirjoitettuja lähteitä. Kuten Eaton esityksessään toistuvasti osoittaa, rakennukset, kuvataide, kolikot ja muut artefaktit ovat myös omanlaisiansa tekstejä, jotka kykenevät kommunikoimaan hyvinkin monenlaisia viestejä jälkimaailman katseelle. Näiden viestien vastaanottaminen vaatii paitsi valppautta, niin myös ennakkoluulotonta ja avaraa mieltä.

+2
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu