Kaivoon jäänyt mies

Epäsuosittu kartanonherra lähtee puutarhurinsa todistuksen mukaan ulkomaille ja jättää kartanonsa alaistensa hoidettavaksi. Puutarhuri ja eräät puolitutut saavat väitetysti kartanonherran lähettämiä kirjeitä ulkomailta. Kuluu seitsemän vuotta ilman, että kukaan osaa kummemmin kaivata kartanonherraa. Lopulta esivalta siirtää kartanon omistuksen toiselle aateliselle, joka ryhtyy kunnostamaan ränsistyneitä tiluksia. Uuden omistajan työläiset löytävät vanhan kaivon ja aikovat ottaa siitä vettä. Kaivon pohjalla on kuitenkin maatunut ihmisruumis. Onko vainaja kartanon edellinen omistaja? Entä miten hän on päätynyt oman pihakaivonsa pohjalle? Onko Nils Rosenschmidt murhattu?

 

Tämä ingressi voisi toimia johdatuksena vaikkapa johonkin virolaisen Indrek Harglan kirjoittamaan, keskiajan Tallinnaan sijoittuvaan Apteekkari Melchior–sarjan murhadekkariin. Kyseessä on kuitenkin tositapaus ja Finlandia–palkitun historioitsija Mirkka Lappalaisen uutuusteos Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta (Siltala). Lappalaisen käsittelemä mysteeritapaus herätti 1600-luvun lopun Suomessa ja Ruotsissa sen verran huomiota, että sen selvittelyyn sotkettiin mukaan itse kuningas Kaarle XI, joka monista muista ansioistaan huolimatta ei kuitenkaan noussut murhamysteerin ratkaisijaksi (eikä toki sellaista edes vähääkään yrittänyt). Oletettu vainaja ja mahdollisen henkirikoksen uhri oli Nils Rosenschmidt, hiipuneen ja köyhtyneen aatelissuvun lapseton jälkeläinen, joka asutti ränsistyvää kartanoa nykyisen Porvoon Sköldvikin öljyterminaalin alueella. Historiallisiin lähteisiin Rosenschmidt, kutsumanimeltään Smitten, on jäänyt lähinnä jatkuvan käräjöintinsä ja häneen kohdistettujen julkisten syytösten ja epäilyjen takia. Lapsetonta aatelismiestä syytettiin salavuoteudesta eli avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista, minkä lisäksi hänen piintynyt tapansa olla käymättä kirkossa synnytti 1600-luvun umpiluterilaisessa valtakunnassa syvää moraalista ja yhteiskunnallista paheksuntaa. Elämäntavan ristiriitaisuutta pahensi entisestään se, että Smitten käräjöi ja riiteli toistuvasti porvoolaisten ja omien sukulaistensakin kanssa. Halveksitun ja paheksutun kartanonherran lähimmät seuralaiset olivat hänen kartanolleen pesiytyneet kummalliset tyypit, pari renkinä työskennellyttä ratsumiestä sekä Smittenin tarinan toinen keskushahmo, kartanon ”puutarhuriksi” mahtailevasti palkattu Markus Jöransson – mies, josta ei tiedetä juuri mitään.

 

Oletus siitä, että Smitten lokakuussa 1673 ratsasti pois kartanoltaan ja koko maailmasta perustui ainoastaan puutarhurin väitteeseen. 1600-luvulla kadonnutta ihmistä ei osattu kovinkaan nopeasti kaivata, eikä edes sinänsä arvovaltaista kartanonherraa, jonka ollessa poissa kartanon juoksevat asiat siirtyivät kartanonvoutien ja palkkalaisten käsiin. Tällaista kartanonvoudin virkaa hoiteli puutarhuri Markus, jonka oma-aloitteiset toimet ryhtyivät pian herättämään naapurien huomiota. Smittenin sinänsä surkeaa irtaimistoa, kuten ilvesturkin palasia, astioita sekä risaksi käytettyjä pöksyjä, alkoi ilmaantua pitäjän taloihin ja tupiin, mikä viittasi vahvasti siihen, että puutarhuri myi niitä pois. Monet toki uskoivat Smittenin karanneen maailmalle, ja erään huhun mukaan jopa ryhtyneen merirosvoksi, mutta eräissä Porvoon piireissä vitsailtiin hirtehisesti siihen sävyyn, että puutarhurilla itsellään olisi jotakin tekemistä Smittenin katoamisen kanssa. Puutarhuri olisi kenties voinut jatkaa outoa esitystään Sköldvikin salissa pidempääkin, ellei varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntahistoria olisi astunut mukaan tarinaan. Vuonna 1675 syttyi verinen sota vanhaa vihollista Tanskaa vastaan (Skoonen sota 1675–1679), minkä seurauksena kruunun oli tehostettava sen myöntämien läänitysten käyttämistä ratsusotilaiden kokoamiseksi ja sotaväen ylläpitämiseksi. Mekanismin tämän tehostamisen toteuttamiseksi tarjosi nuoren kuninkaan Kaarle XI:n yksinvaltius sekä niin sanottu reduktio, jossa kruunu palautti itselleen aatelisille myönnettyjä läänityksiä. Eräs tällainen läänitys oli Sköldvik, joka siirtyi vuonna 1677 kruunun sotaviskaali Alexander Anderssonin hallintaan. Ennen kuin ränsistynyt läänitys surkeine röttelöineen kykenisi tuottamaan Anderssonille lanttiakaan tuloja, saati sitten varustamaan kruunun palvelukseen ratsusotilasta, oli se restauroitava säädylliseen kuntoon. Näissä toimissa Anderssonin työmiehet tekivät karmaisevan löytönsä peitetystä kaivosta. Kaikkien katseet suuntautuivat puutarhuri Markukseen, jolle heti lankesi ilman sen suurempia rikospaikkatutkimuksia henkirikoksen pääepäillyn rooli.

 

Mirkka Lappalaisen kirjaa on markkinoitu true crime -genren edustajana. Tämä määrittely ei ole lainkaan osuva. Lappalainen ei ole liikkeellä myöhäisenä salapoliisina ratkaisemassa 340 vuotta vanhaa henkirikosta vaan kirjoittaa Smittenin oletetusta murhasta vain ja ainoastaan historiantutkijan roolissa. Kirjan tiedollinen anti koostuukin 1600-luvun lopun ympäristön, elintapojen ja käytäntöjen avaamisesta lukijalle. Lappalaisen läpikotainen perehtyneisyys 1600-luvun oikeushistoriaan ei jää vähääkään epäselväksi. Kirjan juonena ei ole Smittenin kuoleman selvittäminen vaan se, kuinka viattomaksi oletettu katoaminen rakentui 1600-luvun Suomessa asteittain oikeusprosessiksi, jota kukaan ei halunnut mutta jonka läpikäymiseen yhteiskunnan rakenteet viranomaisia ja sivullisia pakottivat. Oikeussaliin päätyneiden yksilöiden takana raksuttaa esimoderni järjestelmä, joka tuottaa informaatiota itsestään ja itselleen – varhainen ilmentymä siitä, mitä sosiologit kuten Talcott Parsons ja Niklas Luhmann ovat omalla sarallaan hahmottaneet historialliseksi systeemiteoriaksi.

 

Smittenin murha kuljettaa oikeussalidraaman ohella myös toista juonta, Mirkka Lappalaisen omaa historiantutkijan matkaa tutkimuskysymysten ja aikalaislähteiden äärelle. Lappalainen kertoo kirjassa omalla äänellään, mitä lähteitä Smittenin henkirikosprosessista ja siihen kytkeytyneistä ihmisistä on jäänyt jäljelle, minkälaisia ne lähteet ovat, mistä ne löytyvät ja miksi, miten niitä tulkitaan ja mitä niiden perusteella voidaan päätellä. Kun lähteitä ei löydy, Lappalainen kertoo myös sen suorasukaisesti. Smittenin murha ei true crime -leimastaan huolimatta johdattele lukijaa minnekään muualle kuin historiantutkijan työskentelytapojen äärelle. Kirjan epistemologiset ansiot eivät ole lainkaan vähäiset, mistä syystä se käy johdatuksena vanhemman historian tutkimukseen ja sen omaleimaiseen metodologiaan. Smittenin murhassa historioitsija ei teeskentele olevansa kaikkitietävä eikä esitä historiantutkimusta pelkkänä lähteiden kertomusten ylös kirjaamisena. Sen sijaan Lappalainen kuljettaa lukijan mukanaan historiallisen ymmärryksen rakentumiseen ja tutkimusprosessista johdetun tulkinnan muodostamiseen.

 

 

Mirkka Lappalaisen puhutteleva ja rehellinen tietokirja on ajankohtainen muistutus siitä, miksi juuri historioitsija itse on paras henkilö kirjoittamaan auki oman tutkimustyönsä.

 

 

Mirkka Lappalainen. (2022). Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta. Helsinki: Siltala, 251 s.

 

[Julkaistu 5.10.2022 blogissa Skeptinen alkemisti: Kaivoon jäänyt mies.]

+8
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu