Keisarikunnan pitkä lopputaival

Kolmikymmenvuotisen sodan vuonna 1648 päättäneen Westfalenin rauhan katsotaan yleisesti johtaneen Saksan historian aikakauteen, jonka viitekehyksenä oli Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan rappio ja kohtalonomainen laahustaminen kohti vääjäämätöntä hautaansa. Tulkintaan ovat kannustaneet eräiden keisarikunnan aikalaisten kärkevät ja poleemiset lausahdukset: valtiotieteilijä Samuel Pufendorf (1632–1694) kutsui keisarikuntaa ”hirviötä muistuttavaksi epämuotoiseksi olioksi”, kun taas filosofi Voltaire (1694–1778) tunnetusti leukaili, kuinka Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta ei ollut pyhä, roomalainen tai edes keisarikunta. Teleologinen ajatus lahonneesta ja pystyyn kuolleesta keisarikunnasta on myöhemmin sopinut Saksan ja Itävallan kansallismieliseen historiografiaan, jossa Hohenzollernien Preussi tai Habsburgien Itävalta on haluttu nähdä vanhaa keisarikuntaa elinvoimaisempina ja rationaalisempina valtiollisina seuraajina.

Joachim Whaleyn paksu historiikki Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806 on systemaattinen rintamahyökkäys näitä vanhoja ja ennakkoluuloisia historiantulkintoja vastaan. Whaleyn kirja on kaksoisteoksen puolikas, ja sen edellinen osa käsitteli keisarikunnan esimodernin historian ensimmäistä vaihetta 1493–1648, alkaen uudistajakeisari Maximilian I:n valtakaudesta ja päättyen kolmikymmenvuotisen sodan loppumiseen. Tämä jälkimmäinen osa on kuitenkin historiografisesti arvokkaampi, sillä se käsittelee Saksan historian vaihetta, joka lienee ainakin suomalaiselle lukijalle se vähiten tuttu eli ns. ”pitkää 1700-lukua.”

Whaleyn käsittelytapa kallistuu enemmän tematiikan kuin kronologian puolelle. Kronologinen narratiivi esiintyy kirjassa vain erillisinä katkelmina, jotka käsittelevät tyypillisesti keisarikunnan poliittisia kriisejä ja sotia. Jälkimmäisiä mahtuikin Westfalenin rauhan jälkeiseen historiaan lukuisia: yhdeksänvuotinen sota 1688–1697, Espanjan perimyssota 1700–1714, Pohjan sota 1700–1721, Itävallan perimyssota 1740–1748, Sleesian sota 1744–1745, seitsenvuotinen sota 1756–1763 ja se sotien sarja, joka seurasi Ranskan vallankumousta vuonna 1789. Merkityksellisimmiksi keisareiksi nousevat ilmiselvästi Leopold I (1640–1705) ja Joosef II (1741–1790), joiden hallitsijanimet ovat synonyymeja hallinnollisten epookkien kanssa. Toisaalla Whaley myös nostaa historian hämärästä esille Leopold II:n (1747–1792), joka yritti lyhyellä valtakaudellaan 1790–1792 työntää keisarikuntaa aiempaa perustuslaillisempaan suuntaan valmistelemalla toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan selkeämpää erottamista toisistaan. Valtakunnan (mitä saksalaista nimitystä Reich Whaley johdonmukaisesti käyttää historiikkinsa kummassakin osassa) viimeiseksi keisariksi jäi Frans II (1768–1835), jonka maine on saksalaisessa historiografiassa ollut huono. 1800-luvun ja 1900-luvun alun kansallismieliset saksalaiset pitivät häntä neuvonantajiensa johdattelemana saksalaisen kansakunnan petturina, maailmansodan jälkeiset historioitsijoiden sukupolvet ovat puolestaan leimanneet hänet epäpäteväksi, hajamieliseksi ja päättämättömäksi. Whaley rehabilitoi jossain määrin keisari Fransia painottamalla hänen johdonmukaista sitoutumistaan rooliinsa pyhänä saksalaisroomalaisena eikä vain itävaltalaisena keisarina. Keisarikunnan hajottaminen oli lopulta pragmaattinen teko, joka oli seurausta enemmänkin Napoleon Bonaparten muodostamasta ulkoisesta uhasta kuin Frans II:n omasta heikkoudesta tai tylsimysmäisestä välinpitämättömyydestä keisarikuntaa, sen traditioita, instituutioita ja historiaa kohtaan.

Joachim Whaley käsittelee kirjassaan moninaista tematiikkaa, joka kattaa uskontoa, hallinnon instituutioita, elinkeinoelämää, vähemmistöjä, lehdistöä ja aatevirtauksia, kuten barokkia, pietismiä tai 1700-lukua leimannutta valistusaatetta (Aufklärung). Näissä osioissa Whaley tuo esille tuoreita näkökulmia, nyansseja ja yllättäviä yksityiskohtia. Allekirjoittaneelle oli uutta esimerkiksi se, että pyhällä saksalaisroomalaisella keisarilla oli lyhytaikainen siirtomaavalta Intian rannikolla 1700-luvun alussa. Covelongin ja Balasoren siirtokunnat Bengalin lahdella kaatuivat kuitenkin jo vuonna 1731 johtuen niitä perustaneen kauppakomppanian pääomittamisen vaivoista sekä Englannin ja Alankomaiden poliittisesta vastustuksesta. Näissä temaattisissa osioissa Whaleyn revisionismi ja historiografinen kritiikki kohdistuu laveasti niin sanotun ”erikoispolun” (Sonderweg) käsitteeseen, jossa Saksan historia on haluttu nähdä teleologisena, ainutlaatuisena ja johdonmukaisena kehityksenä kohti keskitetysti hallittua ja yhtenäistä kansallisvaltiota. Mikään talouden intresseissä, uskonnollisen rinnakkaiselon hyväksymisessä, hallinnollisten instituutioiden uudistamisessa tai valistusajattelun leviämisessä ei kuitenkaan ollut vääjäämättä kuljettamassa Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa kohti sen tuhoa ja korvaantumista vielä lyhytaikaisemmilla valtiomuodostelmilla – Saksan konfederaatiolla, Hohenzollernien keisarikunnalla, Itävalta-Unkarilla, Weimarin tasavallalla, kolmannella valtakunnalla tai Itä-Saksan kansandemokratialla. Kaikki kehityspolut olivat avoimia aivan keisarikunnan loppuun ja vuoteen 1806 asti, Whaley muistuttaa lukijoitaan. Germany and the Holy Roman Empire saakin lukijan pohtimaan Saksan liittotasavallan ja Euroopan unionin paikkaa historian pitkässä kaaressa. Pyhä saksalaisroomalainen keisarikunta kesti tuhat vuotta, ja jopa sen loppunäytös tai väitetty kuolinkouristus kesti Whaleyn kirjan kattaman 158 vuoden ajanjakson. Vertailun vuoksi voi laskea, että Saksan liittotasavallalle on toistaiseksi kertynyt ikää 74 ja Euroopan unionille 72 vuotta.

Lopuksi kiinnostava knoppitieto: yksi viimeisistä Saksan alueista, joka yhä pysyi pyhän saksalaisroomalaisen keisarin käskyvallan alaisena läänityksenä aivan keisarikunnan lakkauttamiseen saakka vuonna 1806, oli Länsi-Pommeri. Sitä hallitsi keisarillisen ruhtinaan roolissa Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf.

Joachim Whaley. (2013). Germany and the Holy Roman Empire: The Peace of Westphalia and the Dissolution of the Reich 1648–1806. Oxford: Oxford University Press. 747 s.

[Julkaistu 10.4.2023 blogissa Skeptinen alkemisti: Keisarikunnan pitkä lopputaival.]