Kuningattaren sisar ja marskin vaimo

Useimmat suomalaiset tuntevat tai ovat vähintäänkin ohimennen joskus nähneet Albert Edelfeltin maalauksen Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista (1878), jossa nuijasodan (1596–1597) todellinen voittaja herttua Kaarle viimein kohtaa vaarallisimman vastustajansa, laillisen kuningas Sigismundin suomalaisen luottomiehen marski Klaus Flemingin. Maalausta tarkastellessa huomio ei ehkä kohdistu niinkään haarniskoituun Kaarle-herttuaan kuin häntä vastassa uhmakkaasti seisovaan surupukuiseen naiseen. Tämä nainen oli Ebba Stenbock, edesmenneen kuningas Kustaa Vaasan vaimon Margareta Stenbockin sisar ja marski Klaus Flemingin vaimo.

Ebba Stenbockin kaltaiset historian miestoimijoiden puolisot, sisaret, äidit ja tyttäret ovat perinteisesti jääneet nuijasodan tapaisten epookkien sivuhahmoiksi. Osittain miesvaltainen sodan ja politiikan historia on unohtanut heidän olemassaolonsa, osittain heidät on aivan tarkoituksellisesti kirjoitettu pois historiasta. Siksi on virkistävää ja historiallista näköalaa avartavaa, että historioitsija Anu Lahtinen on kirjoittanut Ebba Stenbockista tietokirjan Ebba: Kuningattaren sisar (Atena, 2021).

Lahtinen osoittaa tutkimuksellaan, kuinka merkittävää roolia 1500-luvun aatelisnaisten elämän rakenne näytteli aikakauden historiassa. Varhaismodernin aikakauden suosituimpia tutkimusmetodeja on nykyään prosopografia, jolla hahmotetaan kuvaa artikuloimattomista mutta omassa ajassaan aktiivisesti vaikuttaneista sukulaisuuteen ja patronus–klienttisuhteisiin perustuneista verkostoista. Lahtinen osoittaa aatelisnaisten keskeisen roolin tällaisten verkostojen luomisessa sekä niiden käyttämisessä. Niinpä esimerkiksi kuva nuijasodasta tarkentuu Ebba Stenbockin kautta, kun ymmärtää hänen kytkeneen miehensä Klaus Flemingin omaan vaikutusvaltaiseen sukuunsa, johon lukeutui myös kirjan alaotsikossa esiintyvä leskikuningatar Margareta. Tämä verkosto käytännössä mahdollisti sen, että Ahvenanmaalla sijainnut ja strategisesti avainasemassa ollut Kastelholman linna pysyi nuijasodan aikana Klaus Flemingin puoluelaisten käsissä. Samaan aikaan Ebban veljet Erik ja Karl komensivat Älvsborgin ja Kalmarin linnoja kolmannen veljen Arvidin toimiessa Itä-Götanmaan käskynhaltijana. Avioliittonsa myötä Klaus Fleming saattoi laskea myös nämä linnat ja alueet kuningas Sigismundin kannattajien puolelle.

Erilaiset aikalaiskuvaukset suojelun- ja suosionpyynnöistä kertovat Ebban omasta toimijuudesta aatelisena matroonana. Ebban ”esirukousten” kerrottiin erityisesti pelastaneen talonpoikia marskin sotilaiden mielivallalta. Käytännössä Ebba olisi rakentanut tällaisilla interventioilla omaa klienttien verkostoaan varhaismodernissa yhteiskunnassa, joka pitkälti perustui kiitollisuudenosoituksiin ja vastapalveluksiin. Vuonna 1597 Ebba jo astui Klaus Flemingin saappaisiin toimiessaan Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja sen puolustuksen johtohahmona.

Verkostojen ohella myös avioliitoilla oli 1500-luvun aatelisyhteiskunnassa merkitystä. Eräs tärkeä instrumentti aatelissukujen säilymisen kannalta oli ns. huomenlahja, joka oli aatelisen aviomiehen vaimolleen osoittama läänitys. Ebba Stenbock sai Klaus Flemingiltä huomenlahjana joukon tiloja Lounais-Suomessa, ja näistä tunnetaan nimeltä ainakin Kauselan tilat Kaarinan pitäjässä. Huomenlahja oli vaimon omaa maaomaisuutta: se toimi hänen omana tulonlähteenään ja eläkkeenään, ja hän sai myydä, vaihtaa tai lahjoittaa sitä oman mielensä mukaan. Nuijasodan kaltaisessa valtakunnan sisäisessä kriisissä huomenlahjan olisi myös kuulunut jäädä rangaistuksena toteutettujen takavarikointien ulkopuolelle, vaikkakaan Ebba Stenbockin tapauksessa näin ei käynyt. Valtaan noussut herttua Kaarle takavarikoi ja uudelleen läänitti Ebba Stenbockin tilat muun Klaus Flemingin maaomaisuuden mukana. Ebba Stenbockin tilat päätyivät Klaus Flemingin holhokille Anna Flemingille ja hänen kiipijämäiselle aviomiehelleen Hieronymus von Birckholtzille. Ebba sai tyttärineen kiistellä huomenlahjan palauttamisesta vielä Kaarlen seuraajan Kustaa II Aadolfin valtakaudella. Ebba Stenbockin maaomaisuuden palautus oli lopulta osoitus ruotsalaisen aristokratian sisäisestä solidaarisuudesta ja säätytietoisuudesta, kun päätös tehtiin Ebban perheen eduksi saksalaistaustaista Birckholtzin sukua vastaan.

1500-luvun aatelisnaisen elämäkerran kirjoittamista hankaloittaa lähdemateriaalin niukkuus, mistä syystä harvoja lähteitä on syväluettava ja niiden ympärille on rakennettava kontekstia muista aikalaislähteistä sekä yleisestä tutkimuskirjallisuudesta. Anu Lahtinen selviytyy näistä haasteista ansiokkaasti, eikä kirjasta synny missään vaiheessa väkinäisen pakkotulkitsemisen vaikutelmaa. Kirjansa lopussa Lahtinen avaa vielä Ebba Stenbockin kuvaa historiankirjoituksessa sekä pohtii ongelmallista käsitettä siitä, että poliittisena ja yhteiskunnallisena toimijana esiintynyt 1500-luvun aatelisnainen olisi ollut erityisen ”vahva” sukupuolensa edustaja. Lahtinen esittää, että tässä vaikutelmassa on kyse miessydämisen naisen tyyppitarinasta ja muistuttaa, että 1500-luvun naiset päätyivät aikalaislähteisiin usein erilaisten hankaluuksien ja poikkeustilojen johdosta. Ebban oma toimijuus alustalaisten ”esirukoilijana”, Turun linnan epävirallisena käskynhaltijana ja Klaus Flemingin liittolaisten yhdistäjänä perustui varmaan enemmänkin olosuhteiden luomaan välttämättömyyteen kuin hänen oman luonteensa ”vahvuuteen.” Sirpaleisista ja epäyhteismitallisista aikalaislähteistä syntyy rosoinen kuva 1500-luvun lopun myllerrysten kuljettamasta aatelisnaisesta, jota tulee tarkastella hänen oman aikakautensa lähtökohdista käsin.

Sikäli kun nuijasodasta tai Klaus Flemingistä vielä kirjoitetaan uusia historiikkeja, tämän ohittamattoman kirjan voi lähtökohtaisesti olettaa kuuluvan niiden lähdeluetteloon.