Kuninkaan historioitsija Niels Slange

Pohjoiseurooppalaisen historiankirjoituksen alkuvaiheita määrittävät vahvasti kuninkaalliset tai hovihistorioitsijat. Näillä käsitteillä tarkoitetaan sellaisia historioitsijoita, jotka kirjoittivat teoksia kuninkaallisina tilaustöinä tai hovin vakituisina työntekijöinä. Varhaismodernissa Ruotsissa hovihistorioitsijoiden traditiota edustivat vaikkapa Johannes Magnus (1488–1544), Daniel Hund (1537–1611), Johannes Messenius (1579–1636), Arnold Johan Messenius (1607–1651), Bogislav Chemnitz (1605–1678) ja Samuel von Pufendorf (1632–1694). Myös Tanskassa oli 1500-luvulla oma kuninkaallisten historioitsijoiden traditio, mutta sen edustajat, kuten Christiern Pedersen (1480–1554) ja Anders Sørensen Vedel (1542–1616), keskittyivät lähinnä toimittamaan uusia versioita ja käännöksiä legendaarisen Saxo Grammaticuksen (1160–1220) keskiaikaisesta riimikronikasta. Vuonna 1595 nuoren kuningas Kristian IV:n kansleri Arild Huitfeldt (1546–1609) kuitenkin irtaantui jo Saxo Grammaticuksen pauloista ja julkaisi lyhyen historian kuninkaan isoisästä Kristian III:sta (1503–1559).

 

Kristian IV itse (1577–1648), varhaismodernin Tanskan kuninkaista loisteliain ja legendaarisin, sai 1600-luvun lopulla myös oman virallisen historiikkinsa. Kristian IV:n tuleva elämäkerturi Niels Pedersen Slange syntyi vuonna 1656 säätyläiseen perheeseen. Hänen isänsä Peder Villadsen oli taustaltaan pappi ja oli osallistunut kirkollisen säädyn edustajana vuoden 1660 valtiopäiville, joilla Frederik III ajoi papiston ja porvarien tuella (ja aatelistoa vastaan) kuninkaalliseen yksinvaltaan perustuneen hallitusuudistuksen. Peder Villadsen oli ollut kuninkaallisen absolutismin äänekäs kannattaja, mistä syystä kuningas palkitsi hänet Viborgin hiippakunnan piispanviralla. Villadsen alkoi tuona aikana käyttää sukunimeä Slange, millä nimellä hänen isoisoisänsä piispa Peder Thørgensen oli väitetysti aateloitu kuningas Juhanan toimesta 1500-luvun vaihteessa. Niels Slangen äiti Dorethe omasi myös arvostetun sukutaustan, sillä hänen isänsä Niels Pedersen Aurelius oli ollut itämaisten kielten professori ja Kööpenhaminan yliopiston rehtori.

 

Suku- ja säätytausta suorastaan pakotti Niels Slangen virkamiesuralle kuninkaallisen keskushallinnon palveluksessa. Peder Villadsen kuoli vuonna 1673, ja vuotta myöhemmin Niels Slange aloitti opintonsa Kööpenhaminan yliopistossa. Kykyjensä ja taustansa puolesta Slange nousi pian akateemisen maailman eliittiin, ja hänen patronuksenaan yliopistossa näyttäisi vaikuttaneen itse historioitsija Vitus Bering, jonka ensimmäinen vaimo oli ollut Slangen täti. Bering (1617–1675) kuului tanskalaisten hovihistorioitsijoiden uuteen sukupolveen, joka oli irtaantunut Saxo Grammaticuksesta ja keskittynyt kiillottamaan Tanskan kuninkaiden kilpeä kotona ja ulkomailla. Beringin pääteos Florus Danicus oli Tanskan keskiajan kuninkaiden historia, joka tosin ilmestyi vasta vuonna 1698, toistakymmentä vuotta Beringin kuoleman jälkeen. 1670-luvun Tanskassa oli enemmän tarvetta politiikan ja hallinnon ammattilaisille kuin kirkonmiehille, mistä syystä Slange päätyi yliopiston jälkeen diplomatian palvelukseen eikä pappisuralle. Vuosikymmenen lopulla Slange matkusti Saksan, Alankomaiden, Englannin ja Ranskan väliä lähettiläs Just Høgin sihteerinä. Diplomaattinen matkailu mahdollisti oleilut Oxfordin, Cambridgen ja Sorbonnen yliopistoissa, missä Slange lisäsi tietämystään kielistä, historiasta ja uudesta oppiaineesta, taloustieteestä.

 

Vuonna 1681 Slange palasi Tanskaan, missä hän sai sihteerin viran niin sanotusta tanskalaisesta kansliasta. Tämä oli kuninkaallisen keskushallinnon aivan keskeisin instituutio, jonka kautta kuninkaan määräykset kulkivat Tanskan valtakunnan eri osiin. Tanskalaisen kanslian rinnalla toimi saksalainen kanslia, joka vastasi kuninkaan kirjeenvaihdosta ulkomaille sekä Oldenburgien valtakunnan saksalaiseen osaan Holsteinissa. Sihteerinä Slange ei saanut palkkaa, mutta pian hän nousi uudessa rankijärjestelmässä sekä hallinnon että yhteiskunnan tikapuilla neuvosmieheksi, lääninsihteeriksi ja lopulta kansliakollegion asessoriksi. Näiden virkojen rinnalla Slange oli asessorina myös hovi- ja kaupunkioikeuksissa sekä jäsenenä tai johtajana useissa kuninkaallisissa alaneuvostoissa ja komissioissa. Vuonna 1731 Slange nostettiin virallisesti aatelissäätyyn.

 

Nämä virkatermit kielivät merkittävästä hallinnon murroskohdasta Oldenburgien Tanskassa. Yksivaltiuden toteuttamisen ja aristokratian dominoiman valtaneuvoston merkityksen vähenemisen seurauksena Fredrik III ryhtyi uudistamaan Tanskan hallintoa ruotsalaisten esikuvien mukaisesti. Valtaneuvoston alapuolelle synnytettiin ruotsalaismallisia kollegioita, jotka toimivat käytännössä modernien ministeriöiden esiasteina. Tanskalainen ja saksalainen kanslia yhdistettiin omaksi kollegiokseen, jota johti presidenttinä kuninkaan kansleri. Tässä, kuten kaikissa muissakin kollegioissa, presidenteillä oli alaisinaan joukko sihteereitä ja asessoreja. Muita kollegioita olivat valtiovarainkollegio (rentekammeret), sotakollegio (krigsrådet), amiraliteetti (admiralitet) sekä oikeuskollegio (justitien). Ruotsin esimerkin mukaisesti Tanskassa toteutettiin vuonna 1699 rankijärjestelmä, jossa määriteltiin virkamiesten keskinäinen arvoasema toisiin virkoihin verrattuna. Vuonna 1671 Tanskassa oli ryhdytty myös myöntämään kreivien ja paronien aatelisarvoja, jotka olivat aiemmin olleet käytössä ainoastaan Oldenburgien valtakunnan saksalaisissa osissa. Merkittävin innovaatio oli ollut ratsupalveluksen ja aatelisstatuksen irrottaminen toisistaan 1660-luvulla. Tanskalainen aatelisto ei enää koostunut rajatusta joukosta ratsupalvelusta suorittaneita sukuja, vaan yhteiskunnan ylimpään kastiin saattoi päästä myös virkauraa pitkin – mitä reittiä Slange itse lopulta nousi aatelissäätyyn. Nämä uudistukset muodostivat sen taustakontekstin, jossa Niels Slange ryhtyi joskus 1700-luvun vaihteessa valtaisaan urakkaansa eli kuningas Kristian IV:n elämäkerran kirjoittamiseen.

 

Kansliakollegion sihteerinä ja asessorina Slangella oli pääsy valtiovallan arkistoihin ja asiakirjoihin. Slangen urakan selkärankana olikin mittava arkistotyö, josta ei kuitenkaan ole jäänyt seurattavaa asiakirjajälkeä itse ilmestyneeseen kirjaan aikakaudelle tyypillisen lepsun viitekäytännön takia. Asiakirjojen ja kirjeiden rinnalla Slange käytti myös 1600-luvun painettuja lähteitä, kuten saksalaista uutiskronikkaa Theatrum Europaeum. Muiden 1700-luvun historioitsijoiden tavoin myös Slange täytti alaviitteet anekdooteilla, lisähuomioilla ja kommentaareilla, mistä syystä neliosaiseksi paisuneen Kristian IV:n elämäkerran lävitse kulki rönsyilevä alaviitteiden varjokertomus. Itse leipäteksti noudatteli kuitenkin kronologista rakennetta, mikä mahdollisti Slangelle erilaisten syy–seuraussuhteiden avaamisen lukijalle. Sanomattakin on selvää, ettei Slangen kirja ollut minkäänlainen ”warts-and-all” -elämäkerta Kristian IV:stä, mutta se ei ollut myöskään pelkkää liehittelevää hagiografiaa. Slangen historiikki on luonut pohjan sille tavalle, missä Kristian IV:n valtakautta avataan erilaisten uudistusten ja kriisien kautta. Väkivaltaisella vuosisadalla Kristian IV ryhtyi sotilaallisiin uudistuksiin paikatakseen ratsupalveluksen puutteita entistä suuremmalla ja vakituisemmalla armeijalla, mitä kehityskaarta myös Slange kuvaa kirjassaan. Slangen henkilökohtaisia kiinnostuksenkohteita valaisee kenties se seikka, että hän muistaa mainita myös kuninkaan kiinnostuksen arktisten alueiden taloudelliseen käyttöön sekä tämän perustaman Tanskan Itä-Intian kauppakomppanian, jonka koko olemassaolo on aika ajoin unohtunut monilta myöhemmiltä historioitsijoilta. Slangen näkökulmien ymmärtämiseksi on syytä muistaa, että hän kirjoitti kirjansa oman aikakautensa eli absolutismin ja virka-aatelin määrittämästä kontekstista käsin. Slangen kuvaama Kristian IV ei ole se riikinkukkomainen renessanssiruhtinas, miksi Kristian IV itsensä pitkälti mielsi, vaan seuraajansa Fredrik III:n hallinnollisten mullistusten ja suoranaisen ”ylhäältä tuotetun vallankumouksen” valmistelija ja pohjatyön tekijä.

 

Läkähdyttävän informatiivisuutensa ansiosta Slangen kirjoittama elämäkerta on yhä tänäkin päivänä aivan oleellista lähdemateriaalia Kristian IV:n valtakauden tutkijoille. Eräs kirjan suuria rikkauksia on se, että se toimii sekundääritutkimuksen rinnalla myös aikalaislähteiden kokoelmana: Slange translitteroi suuret määrät aikalaiskirjeitä sekä asiakirjoja ja liitti ne mukaan käsikirjoitukseensa.

 

Niels Slange ei itse koskaan päässyt näkemään elämäntyönsä julkaisemista. Vaikka Slange ei saanut kruunulta palkkaa kirjansa kirjoittamiseen, kuningas Kristian VI (1699–1746) lopulta sitoutui kustantamaan sen painattamisen. Kristian VI myös nimitti Hans Gramin kirjan viralliseksi arvioijaksi ja kustannustoimittajaksi. Slange joutui käymään elämänsä viimeiset vuodet pitkäpiimäistä neuvottelua Gramin kanssa kirjan yksityiskohdista, sillä omasta arvovallastaan tarkkaa huolta pitänyt kuningas ei halunnut kirjaan luiskahtavan mitään virallisen totuuden vastaisia väittämiä. Slangen kuoltua vuonna 1737 Gram jatkoi käsikirjoituksen ruotimista ja sen kustannustoimittamasta painovalmiiseen kuntoon. Gramin itsensä kuollessa vuonna 1748 kirjan kustannustoimitus oli viimeisiä arkkeja vaille valmis. Kirja julkaistiin lopulta seuraavana vuonna Kööpenhaminan kuninkaallisen kirjapainon kautta. Tanskaksi kirjoitettu elämäkerta olisi todennäköisesti säilynyt pohjoismaalaisena kuriositeettina, ellei sitä olisi julkaistu vuonna 1771 saksankielisenä käännöksenä. Tässä muodossa kirja on myöhemmin levinnyt muualle Eurooppaan ja lopulta digitalisoitu erinäisillä alustoilla nykytutkijoiden hyödyksi.

 

 

 

Lähteitä:

C. F. Bricka, toim, Dansk biografisk lexikon (Kööpenhamina: Gyldendalske Boghandels Forlag, 1887–1905).

Leon Jespersen, ’The Constitutional and Administrative Situation’. Leon Jespersen, toim., A Revolution from Above? The Power State of 16th and 17th Century Scandinavia (Odense: Odense University Press, 2000).

Niels Slange, Geschichte Christian des Vierten Königs in Dännemark (Kööpenhamina ja Leipzig: Friedrich Christian Pelt, 1771).

Waldemar Westergaard, ’Danish History and Danish Historians’. The Journal of Modern History, Vol. 24, No. 2 (June 1952).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu