Kustaa Vaasan veriviholliset

Harva suomalainen historioitsija kaipaa niin vähän esittelyjä kuin emeritusprofessori Heikki Ylikangas. Jos historiantutkijoiden yhteisön jäsen ei ole tietoinen Ylikankaan tuotannosta ja erityisesti niihin liittyneistä, usein kiihkeistäkin julkisista debateista, voi hän olettaa eläneensä jonkinlaisen kognitiivisen kiven alla. Ylikankaan nimi liitetään historiantutkimuksen klassisiin polemiikkeihin, kuten hänen 1977 ilmestyneeseen kirjaansa Nuijasota ja siitä kummunneeseen renvallilais-traditionalistisen koulukunnan älähdykseen tai paljon tuoreempaan kädenvääntöön väitetyistä jatkosodan rintamakarkureiden joukkoteloituksista, jonka debatin yhteydessä sotahistorian laitos kävi vuonna 2008 kiivaaseen vastahyökkäykseen Ylikangasta vastaan kokoelmateoksella Teloitettu totuus. Näiden polemiikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämärtää sitä seikkaa, että Ylikangas on suomalaisen oikeushistorian uudistaja ja mullistaja. Ylikangas ei ole niinkään siirtänyt oikeushistorian tutkimuksen paradigmaa kuin luonut sen.

 

Tuoreessa kirjassaan Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa (Siltala, 2021) Ylikangas on palannut takaisin 1500-luvulle, mistä hän rytinällä nousi suomalaisen historiantutkimuksen parrasvaloihin yli neljä vuosikymmentä sitten. Jo ennen kirjan avaamista on pakko onnitella Ylikangasta tuoreesta tutkimusnäkökulmasta, joka ei keskity Ruotsin kuninkaaseen itseensä vaan hänen vastustajiinsa ja niihin olosuhteisiin, joiden puitteissa Kustaa Vaasa otti vallan itselleen vuonna 1523 ja puolusti sitä kuolemaansa saakka vuonna 1560. Koska tämä lähestymistapa siirtää tutkimuksellisen katseen kotivaltakunnan eli Ruotsin ja Suomen ulkopuolelle, sitä ei ole itsetutkiskelevassa Suomessa aiemmin juuri harjoitettu.

 

Ylikangas aloittaa Kustaa Vaasan uhmaajien käsittelyn aivan loogisesti Tanskan ja koko silloisen Kalmarin unionin kuninkaasta Kristian II:sta, jonka otteen Ruotsista kapinallisen Kustaa Vaasan oli kirvoitettava, mikäli hän itse aikoi nousta Ruotsin kuninkaaksi. Ylikangas näkee kummatkin kuninkaat samassa kontekstissa, jossa keskiaikaiset valtarakenteet alkoivat väistyä varhaismodernin valtioiden alkioiden tieltä. Alati levinnyt rahatalous ja uudenlainen sotalaitos, jossa ammattisotilaista eli ”maanihdeistä” (saksaksi Landsknechte) koostunut jalkaväki ratkaisi taistelut ja sodat, mahdollistivat ruhtinaille ja kuninkaille sellaisen vallantavoittelun, jota ei aiemmin voinut toteuttaa feodalismin ja luontaistalouden puitteissa. Kristiania ja Kustaata yhdisti tässä yhteydessä heidän oivalluksensa laajentaa monarkin valtaa nimenomaan yhteiskunnan alempien kerroksien tuella. Vallantavoittelulla oli synkeä puolensa eli poliittisiin vastustajiin kohdistuneet puhdistukset ja verilöylyt, joiden toteuttajina sekä Kristian II että Kustaa Vaasa ansaitsevat tulla muistetuiksi tyranneina. Vallan lujittamisen mahdollistivat ylhäältä alas kulkeneet uuden valtahierarkiat, joissa kuninkaiden virkamiehet eli voudit välittivät hallitsijan käskyjä vallankäytön pysyvästä keskustasta alatasoille ja periferioihin. Valtioiden raameissa tapahtuneet valtakamppailut puolestaan mahdollistivat sen mittakaavan sisällissotia, joita ei ollut Euroopassa käyty sitten antiikin Rooman aikojen. Kustaa Vaasa sai voiton Kristian II:sta liittoutumalla tarvittaessa milloin hansakaupunkien, milloin Kristian II:n Tanskan kuninkaana syrjäyttäneiden Fredrik I:n ja Kristian III:n kanssa.

 

Kustaa Vaasan toisen arkkivihollisen muodosti Sturen suku. Ruotsin irtautuminen Kalmarin unionista oli alkanut jo vuonna 1516, jolloin ruotsin valtionhoitaja Sten Sture ryhtyi omin luvin takavarikoimaan katolisen kirkon omaisuutta ja vaatimaan erillistä uskollisuudenvalaa arkkipiispa Gustaf Trollelta. Vaikka Sten Sture itse kaatui taistelussa Kristiania vastaan vuonna 1520, häneltä jäi vaimo ja jälkeläisiä, joiden olemassaolo muodosti ongelman myös Ruotsin uudelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle. Koska juuri Sturet olivat ensimmäisinä nostaneet kapinalipun Kristiania ja Kalmarin unionia vastaan, he olivat varteenotettavia vallanhaastajia Kustaa Vaasalle, jonka oma kuninkaallinen legitimiteetti lepäsi pelkän onnistuneen talonpoikaiskapinan varassa. Sturejen suku pysyi koko Kustaa Vaasan valtakauden ajan poliittisessa leikkauskohdassa, jossa kohtasivat toisensa Ruotsin aatelissääty, Saksan hansakaupungit ja Kristian II:n kannattajat. Sten Sturen nuorimman pojan Svante Sturen julkinen asettuminen Kustaa Vaasan puolelle omalta osaltaan esti 1540-luvulla puhjenneen Dacke–kapinan eskalaation sisällissodaksi ja valtakamppailuksi Ruotsin kruunusta.

 

Henkisen elämän rintamalla Kustaa Vaasan pahimmaksi viholliseksi osoittautui kirkonmies ja historioitsija Olaus Petri, joka aloitti poliittisen uransa Kustaa Vaasan soluttamana agenttina Tukholman kaupunginraadissa. Ilmeisesti raadin institutionaalisen eetoksen innostamana Olaus Petristä kehittyi kiihkeä perustuslaillisuuden ja oikeusperiaatteiden pohtija, jonka ajatukset päätyivät auttamattomaan ristiriitaan Kustaa Vaasan kyynisten valtapyrkimysten kanssa. Olaus Petrin ajamien oikeusperiaatteiden kannalta valtakunnan räikeimpinä vääryyksinä näyttäytyivät Kustaa Vaasan harrastamat, täysin politisoituneet erityistuomioistuimet sekä uuden kuninkaan tapa kollektivisoida katolisen kirkon ja kukistettujen poliittisten vastustajien läänityksiä omaksi henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Lisähuolta kuninkaalle aiheuttivat Olaus Petrin harrastukset historiankirjoituksen saralla, missä Petrin Ruotsalaisessa kronikassa kirjoitettiin vaivaannuttavaan sävyyn ”Ladonrikkoja–hallitsijoista” ja annettiin liian ymmärtävä kuva Ruotsin katolisista piispoista. Vaikka kuningas onnistui lopulta pelottelemaan Olaus Petrin hiljaiseksi, hänen laatimansa tuomarinohjeet ja niiden ohjaavat periaatteet jäivät elämään ruotsalaisessa ja suomalaisessa oikeudenkäytössä aivan nykypäiviin asti.

 

Kustaa Vaasan viimeinen verivihollinen oli smoolantilainen Nils Dacke, joka aloitti omaa nimeään kantaneen talonpoikaiskapinan vuonna 1542. Ylikangas ei käsittele lempiaihettaan eli 1500-luvun talonpoikaiskapinaa tässä yhteydessä poleemisesti vaan enemmänkin ankaran historiografisesti. Hänen tulilinjalleen ei joudu kukaan yksittäinen historioitsija, vaan ruotsalaisen (ja osittain myös suomalaisen) historiantutkimuksen vakiintunut tapa ymmärtää Dacken kapinaa yksinomaan voimansa tunnoissa olleen ruotsalaisen talonpoikaisluokan reaktiona Kustaa Vaasan keskusvaltaa sekä sen esittämiä verovaatimuksia ja elinkeinoelämän rajoituksia vastaan. Tiivistäen voi sanoa Ylikankaan puolestaan näkevän Dacke–kapinan osana yleiseurooppalaista suurtrendiä, jossa laajentuneen kartanolaitoksen ja kasvavan varhaismodernin valtiovallan puristuksiin jäänyt talonpoikaisluokka tarttui nuijiin ja kirveisiin viimeisenä protestointikeinonaan. Täten Dacke–kapina rinnastuisi Saksan suureen talonpoikaissotaan vuonna 1525. Tässä yhteydessä Ylikangas esittää täysin perusteltua kummeksuntaa siitä, miksi historioitsijat ovat olleet kärkkäitä ohittamaan aateliston roolin smoolantilaisten talonpoikien kaunan ja vastustuksen kohteena.

 

Heikki Ylikangas kirjoittaa historiaa totuttuun tapaansa selkeästi mutta rehevästi. Hänen suuri vahvuutensa on rohkeus uudelleenarvioida ja kyseenalaistaa valtavirran historiografiaa ja sen vakiintuneita ortodoksioita. Tässä mielessä Ylikangas on yhäkin monia muita suomalaisia historioitsijoita päätä pidempi.

+2
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu