Ne burgundilaiset

Harvoin törmää narratiivisesti ja metodologisesti yhtä kunnianhimoiseen historian tietokirjaan kuin Bart Van Loon The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day (2021). Nimensä mukaisesti Van Loon kirja on muinaisen Burgundin ruhtinaskunnan historia, ja myös kirjan kattama ajanjakso on se, mitä alaotsikossa luvataan. Mutta jos lukija olettaa tarttuvansa perinteiseen poliittisen historian kronikkaan, osoittautuvat hänen oletuksensa vääriksi. Van Loo kuvaa johdannossa kirjaansa käänteiseksi pyramidiksi: se kuvaa hyvin yleistäen ja tiivistäen burgundilaisen kansakunnan historian ensimmäistä vuosituhatta ja tiivistyy sitten aina vain yksityiskohtaisemmaksi kuvaukseksi 1400-luvun tapahtumista. Kertovaa metodia täydentää Van Loon pysähtyminen tiettyjen ilmiöiden ja rakenteiden äärelle. Erityishuomiota saa 1400-luvun burgundilainen maalaustaide, joka toimii myös oivana lähdemateriaalina puutteellisen ja epäyhteismitallisen tekstiaineiston täydentämiseksi.

Burgundilaisten muinaishistoria, josta Van Loo kirjansa aloittaa, on kieltämättä kiehtovaa. Etymologia ja DNA–tutkimus viittaavat siihen, että burgundilaisen heimon alkukoti oli Skandinaviassa, todennäköisesti Bornholmin saarella, mihin yhteyteen viittaa saaren muinaisnorjalainen nimi Burgundarholmr. Kansainvaellusten sekasorrossa Bornholmin väki päätyi Reinin varrelle ja sieltä edelleen nykyisen Belgian alueelle. Liittoutuminen Länsi-Rooman ja länsigoottien kanssa Attilaa ja tämän hunneja vastaan osoittautui Katalaunisten taistelun (451) seurauksena edulliseksi ratkaisuksi, kun roomalaisten voittoisa sotapäällikkö Aetius palkitsi burgundilaiset liittolaisensa läänittämällä nykyisen Savoijin alueen Etelä-Ranskassa heidän uudeksi asuinpaikakseen. 500-luvun alussa legendaarinen kuningas Gundobad sekä laajensi että roomalaisti valtakuntaansa, johon kuului burgundilaisten heimon jäsenien lisäksi gallialais-roomalaisia alamaisia. Tuolloin myös nimi Burgundia ilmaantui ensimmäisen kerran kirjallisiin lähteisiin Gundobadin pojan Sigismundin kääntyessä areiolaisesta kristinuskosta katolilaisuuteen.

800-luvulla burgundilaisten yhteisö oli vaarassa sulautua kokonaan Kaarle Suuren perustamaan frankkien valtakuntaan, mutta pelastus tuli frankkikuninkaan perinnönjaon muodossa. Burgundia jakaantui kahteen osaan: itäiseen, muodollisesti Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan osaan, jonka rimpuilu Saksasta erilliseen identiteettiin johti sen nimeen Franche-Comté, vapaa kreivikunta, sekä läntiseen puoliskoon, joka säilytti Burgundin nimen ja identiteetin. Autunin kreivi Richardin sinnikäs vastarinta Seineä alas purjehtineita viikinkejä vastaan palkittiin sillä, että 900-luvun alussa karolingikuningas myönsi Richardille oikeuden kutsua itseään Burgundin herttuaksi. Vuosituhannen vaihteessa, kapetingien astuessa karolingien kuihtuneen dynastian tilalle, Burgundin arvovalta kasvoi, kun Clunyn luostarista versoi uuden benediktiiniveljeskunnan myötä läntisen Euroopan teologisen ja kulttuurisen elämän keskus. Samalla Burgundiin juurtui myös feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä, jossa ritariluokka (bellatores) hallitsi maallista ja papisto (oratores) henkistä elämää; loput eli väestön valtaosa, laboratores, viettivät elämänsä kuokan varressa elättäen itseään ja feodaaliyhteiskunnan yläkerrostumia.

Tässä vaiheessa kertomusta Van Loo loikkaa kirjansa pihviin, satavuotisen sodan (1337–1453) aikakauteen. Kirjan ensimmäinen varsinainen keskushahmo on Ranskan kuningas Juhana Hyvän nuorempi poika Filip Rohkea (1342–1404), jolle kuningas läänitti Burgundin sen jälkeen, kun edellinen herttua Philip de Rouvres oli kuollut ilman perillisiä. Toinen historian hedelmää kantava lahja oli Filip Rohkean avioliitto kreivi Louis de Malen tyttären Margaretan kanssa, minkä naimakaupan seurauksena Burgundin herttua sai liitettyä itsensä ja perheensä Flanderin perimysjärjestykseen. Oman perijän Juhana Peloton (1371–1419) naittaminen Margaret Baijerilaiselle avasi dynastisen reitin Hollantiin ja Zeelandiin. Näistä järjestelyistä avautuu kirjan pääteema, Burgundin herttuoiden asteittainen laajeneminen yhä pohjoisemmaksi nykyisen Bourgognen alueelta Ranskassa. Burgundilaiset ryhtyivät nimittämään erillisiä läänityksiään nimikkeillä herwaarts ja derwaarts, ”täällä ja siellä”, viitaten edellisellä pohjoisen alankomaihin ja jälkimmäisellä vanhoihin Gundobadin perintömaihin. Eräs leppymätön vastustaja tässä pitkässä prosessissa oli Ghentin kaupunki, jonka ärhäkkyys ja uskallus käydä sotaa itseään voimakkaampia vastustajia kohtaan on eräs perinteisessä historiankirjoituksessa liian helposti unohdettu seikka. The Burgundians muistuttaa, että myöhäiskeskiajan alankomaalainen porvari ei ollut niinkään leppoisa kauppias kuin hampaisiin asti aseistettu militantti, joka ei epäröinyt katkoa kauloja epämieluisilta herttuoiden tai kuninkaiden virkamiehiltä. Burgundin dynastisen politikoinnin toinen rintama oli Ranskassa, missä Filip Rohkea oli käytellyt rohkeasti – ellei jopa ronskisti – kuninkaallisen käskynhaltijan valtaa. Ranskan kuninkaiden ja Burgundin herttuoiden veriset mittelöt ovat tunnettu eurooppalaisen historian episodi, jonka dramaattisista käänteistä tulee helposti mieleen George R. R. Martinin fantasiaeepos Game of Thrones.

Jos Bart Van Loon kirjassa on yksi päähenkilö, sen täytyy olla herttua Filip Hyvä (1396–1467), jonka kasvot eivät turhaan korista kirjan kantta. Filip Hyvä laajensi ja juurrutti herttuahuoneensa valtaa yhdistelmällä diplomatiaa ja väkivaltaa. Herttuan silmissä selvästi siinsi näky yhdistyneestä Burgundista, joka ei kumartelisi kenellekään kuninkaalle tai keisarille – Burgundin oma itsenäinen kuningaskunta Euroopan sydämessä. Tavoitteen tiellä oli kuitenkin joukko rakenteellisia esteitä, joita Van Loo avaa oivaltavasti ja hyläten hetkeksi narratiivisen metodin strukturalismin tieltä. Eräs iso este oli se, että Burgundin herttua oli herttua vain ruhtinaskunnan vanhoilla perintömailla etelässä; pohjoisessa hän oli Namurin, Hainautin, Hollannin ja Zeelandin kreivi, Brabantin, Limburgin ja Luxemburgin herttua, Antwerpin markkreivi ja niin edespäin. Tästä seurasi, ettei herttualla ollut valtaistuinta tai pääkaupunkia missään, vaan hän oli alati liikkeellä vaeltavan hovinsa kanssa. Näiden esteiden ylittämiseksi Filip Hyvä innovoi uudenlaisia instituutioita. Näistä tärkein oli herttuan mukana kulkeva valtaneuvosto, eräänlainen harhaileva keskushallinto, jonka tehtävä oli sovitella yhteen kirjavia paikallisia lakeja edes minkäänlaisen johdonmukaisen hallintotavan rakentamiseksi. Hallitseminen edellytti jatkuvia neuvotteluita kaupunkien ja ruhtinaskuntien säätyjen kanssa, niiden tahojen, jotka loppupeleissä myönsivät herttualle tämän vaatimat verotulot. Ja juuri raha alkoi olla ensisijainen edellytys vallankäytölle aikakaudella, jota leimasi sodankäynnin murros ja feodaalisen ritariston asteittainen korvautuminen rahapalkkaa vastaan sotivilla palkkasotureilla.

Bart Van Loo kirjoittaa paljon aikakauden burgundilaisista taiteilijoista, eikä aiheetta. Jos hallitsijoita ei ikuistettu kuviin, alamaisten oli vaikea tunnistaa heitä tai arvostaa heidän loistokkuuttansa. Ilman Burgundin herttuoiden sponsorointia ja heidän teettämiään tilaustöitä taidehistoria ei tuntisi sellaisia nimiä kuin Johan Maelwael, Rogier van der Weyden tai Jan, Hubert ja Lambert van Eyck. Visuaalisuuden julkiseen kulttuuriin kuuluivat myös erilaiset juhlapidot ja näytökset, joita Burgundin herttuat järjestivät mielipuolisuutta hipovassa mittakaavassa. Seurapiirinä toimi usein Filip Hyvän perustama Kultaisen Taljan ritarikunta. Ilman Filip Hyvän ja hänen poikansa Kaarle Rohkean (1433–1477) fantastisia ja surrealistisia spektaakkeleita Johan Huizinga tuskin olisi inspiroitunut kirjoittamaan klassista keskiajan kulttuurihistorian tutkimustaan Keskiajan syksy: Elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla (ilmestyi alun perin 1919, suomeksi 1951 ja 2000).

Koleerisen Kaarle Rohkean valtakausi 1467–1477 kärjistää Van Loon kertomuksen yhden vuosikymmenen kautta kirjan alaotsikossa luvattuun yhteen päivään. Kaarle Rohkea oli aivan erityisen brutaali ja ehdoton ruhtinas, jota voisi aiheellisesti verrata aikalaiskollegaansa, Valakian voivodi Vlad Draculaan (1431–1477). Siinä, missä Filip Hyvä hallitsi miekalla ja diplomatialla, Kaarle Rohkea hallitsi miekalla, hilparilla ja piiritystykillä. Herttuan tärkein institutionaalinen innovaatio oli perustaa pysyvä armeija, jonka esikuva oli ranskalainen compagnies d’ordonnance. Mutta tämäkään sotajoukko ei tyydyttänyt herttuan militaristisia tarpeita, vaan armeijaa täydennettiin mittavalla palkkasoturien värväämisellä. Kaarle Rohkean epäonneksi myös muut kansakunnat kuin vain burgundilaiset pysyivät sotilaallisen kehityksen kelkassa. Yrittäessään laajentua etelään Elsassiin Kaarle Rohkea törmäsi Sveitsin valaliittolaisiin, jotka harjoittivat tehokasta sodankäyntiä peitsimiehistä kootuilla falangeillaan. Kohtaaminen sveitsiläisten kanssa Grandsonin taistelussa vuonna 1476 johti Burgundin armeijan täystuhoon. Lannistumaton Kaarle Rohkea kokosi vielä yhden armeijan vallatakseen Lothringenin herttuakunnan, mikä johti uuteen yhteenottoon sveitsiläisten kanssa Nancyn luona tammikuussa 1477. Sveitsiläisten koukkaus burgundilaisten selustaan aiheutti täystuhon. Herttua Kaarle Rohkean silvottu ruumis löytyi taistelukentältä muiden kaatuneiden röykkiöistä.

Tarinan viimeinen päivä on 20. lokakuuta 1493, jolloin Kaarlen Rohkean tyttären Marian ja Itävallan herttua Maximilianin poika Filip Komea vihittiin avioliittoon Aragonin ja Kastilian hallitsijoiden Ferdinandin ja Isabellan tyttären Johannan kanssa. Avioliiton hedelmä oli Bart Van Loon nimeämä ”viimeinen burgundilainen” Kaarle, joka dynastisten sattumien kautta päätyi sekä Pyhäksi saksalaisroomalaiseksi keisariksi että Espanjan kuninkaaksi. Edellisessä kontekstissa historia muistaa hänet parhaiten hallitsijanimellä Kaarle V (1500–1558). Van Loo muistuttaa aiheellisesti Kaarle V:n voimakkaasta burgundilaisesta identiteetistä: hänet oli ensinnäkin nimetty isoisoisänsä Kaarle Rohkean mukaan, minkä lisäksi Kaarle V julisti alamaisilleen Brysselissä vuonna 1520, että ”sydämeni on aina ollut täällä alamaassa [herwaarts].” Burgundin herttuakunta katosi Kaarle V:n perinnönjaon myötä, kun herwaarts muuttui hänen poikansa Filip II:n hallitsemaksi Espanjan Alankomaiksi. Eteläiset perintömaat ajautuivat sodan ja diplomatian seurauksena osaksi Ranskaa.

Burgundin ruhtinaskunnalla oli kuitenkin vielä yksi reinkarnaatio, jota Bart Van Loo ei nosta esille. 1600-luvulla Espanjan Alankomaiden varakuninkaat kontrolloivat suorasti myös miehittämäänsä Franche-Comtéa, Gundobadin muinaista valtakuntaa. Siten Kaarle Rohkean jälkeläiset hallitsivat Brysselistä käsin herwaarts ja derwaarts vuoteen 1678 asti.

Bart Van Loon The Burgundians on viihdyttävä ja informatiivinen historian tietokirja. Tällaista ylellisyyttä kaipaisi useimminkin.

Bart Van Loo. (2021). The Burgundians. A Vanished Empire: A History of 1111 Years and One Day. Lontoo: Head of Zeus, 590 s.

[Julkaistu 7.5.2023 blogissa Skeptinen alkemisti: Ne burgundilaiset.]