Uusia näkökulmia Pohjan sotaan 1700-1721

Norjassa vietettiin vuonna 2018 Pohjan sodan merkkipäivää, sillä juuri tuolloin tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun vihollismaa Ruotsin soturikuningas Kaarle XII kaatui Frederikstenin linnoituksen piirityksessä päähän osuneesta musketinkuulasta. Merkkivuoden kunniaksi Norjan sotamuseo Forsvarsmuseet julkaisi paksun esseekokoelman Pohjan sodasta nimellä Perspektiver på Den store nordiske krig 1700–1721. Kokoelmateos on siitä mielenkiintoinen ja arvokas, että se avaa norjalaisia ja tanskalaisia näkökulmia Pohjan sotaan, jota varsinkin meillä Suomessa on hallinnut Ruotsin ja Venäjän välinen, täällä Suomessa myös isovihana tunnettu konflikti. On kuitenkin hyvä muistaa, että vasta vuonna 1721 päättyneellä suursodalla oli idän lisäksi myös länsirintama, missä ruotsalaiset sotivat tanskalaisia, norjalaisia sekä heidän liittolaisiaan vastaan. Länsirintaman vihollisiin lukeutui myös Venäjä, jonka joukot ehtivät valmistautua Skoonea ja Etelä-Ruotsia vastaan suunnattuun hyökkäykseen yhdessä Tanskan kanssa.

 

Norjan kenties tunnetuin sotahistorioitsija Øystein Rian aloittaa esseekokoelman asettamalla Pohjan sodan sen skandinaavisiin viitekehyksiin. Pohjan sota oli vain yksi niistä lukuisista sodista, jotka Tanska kävi Pohjois-Euroopassa vuosien 1537 ja 1818 välillä. Tanskassa ja Norjassa sotaa ei välttämättä edes tunnisteta Pohjan sotana, sillä siihen on perinteisesti viitattu nimellä Elleveårskrigen eli yksitoistavuotinen sota. Tämä johtuu siitä, että Tanskan kannalta sota alkoi toden teolla vasta vuonna 1709, jolloin Ruotsi näytti sotilaallisesti heikentyneeltä Pultavan katastrofaalisen taistelukenttätappion jälkeen. Ruotsin ja Tanskan välinen sota myös päättyi jo vuonna 1720 Frederiksborgin rauhaan, toisin sanoen siis vuotta ennen Ruotsin ja Venäjän sodan päättänyttä Uudenkaupungin rauhaa. Rian avaa omassa artikkelissaan sodan tanskalais-norjalaisia instituutioita ja sodan demografisia vaikutuksia. Tanskan ensimmäinen sotaretki Ruotsin hallitsemaan Skooneen oli sotilaallinen fiasko pitkälti sen takia, että Italiassa turistina seikkaillut Tanskan kuningas Fredrik IV oli laiminlyönyt sotavalmistelut. Sotavoimien käyttöön tarkoitettu vilja mätäni huonosti hoidettuihin makasiineihin, minkä lisäksi talousvaikeudet vaikeuttivat palkkojen maksua upseereille, jotka puolestaan ryhtyivät laiminlyömään tehtäviään tai keräämään taloudellista kompensaatiota palveluksestaan omin luvin ja kyseenalaisin keinoin. Sodan demografisiin vaikutuksiin palataan kokoelman muissakin esseissä, mutta Rian joka tapauksessa muistuttaa sodan olleen aivan tavattoman raskas Norjan väestölle. Esimerkiksi Carl Gustaf Armfeltin katastrofaalisen Trondheimin sotaretken yhteydessä Jämtlandin tuntureille jäätyneet karoliinit menettivät ehkä niinkin monta kuin 4 000 miestä, mutta samanaikaisesti Trondheimin läänissä riehuneet kulkutaudit eli lavantauti ja punatauti surmasivat jopa 6 000 norjalaista, joista kolmannes oli sotilaita ja loput kaksi kolmasosaa siviilejä.

 

Gunnar Åselius analysoi Kaarle XII:n Venäjän sotaretken epäonnistumisen strategisia, operatiivisia ja taktisia taustoja. Åselius muistuttaa lukijoita ruotsalaisen sotahistorian kahdesta koulukunnasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka näkivät sotaretken epäonnistumisen eri valossa. Vanhemman, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneen koulukunnan mukaan Kaarle XII oli taktisesti taitava mutta strategina ja poliitikkona liian impulsiivinen ja varomaton päätöksentekijä, mistä syystä sotaretken epäonnistuminen oli hänen omalla vastuullaan. Nuorempi, 1900-luvun vaihteessa esille puskenut koulukunta, näki kuninkaan paljon myönteisemmässä valossa kaukokatseisena poliitikkona, joka ymmärsi idän ja lännen sivilisaatioiden välisen yhteenoton väistämättömyyden. Åselius poikkeaa kummastakin traditiosta toteamalla, että Kaarle XII hyökkäsi Venäjälle olosuhteiden pakosta: sotaa ei ollut mahdollista käydä Itämeren rannikolla, saati sitten oman valtakunnan maaperällä. Åselius myös asettaa operaatiotaidon sotatieteellisen käsitteen 1700-luvun alun raameihin. Käytännössä mitään modernia operaatiotaitoa ei tuolloin ollut edes olemassa, sillä armeijan huolto määräsi sen reitin ja päämäärän. Kaarle XII päätyi Pultavaan, koska se oli aikakauden alkeellisen logistiikan eli sotajoukon omien muonanhankintaretkien kannalta kaikkein otollisin tukikohta. Tästä syystä tsaari Pietarikaan ei ollut siellä sattumalta. Se, että Kaarle XII päätti ryhtyä kohtalokkaaseen taisteluun, johtui sekin pakottavista olosuhteista: kun huoltokolonnaa tai joukkojenvahvistuksia ei kuulunut, taistelu oli ainoa vaihtoehto omiin juoksuhautoihin nääntymiselle. Taktinen tappio ei sekään johtunut Kaarle XII:n tai hänen kenraaliensa, erityisesti usein syytetyn Adam Lewenhauptin, epäpätevyydestä. Pakkovärvätty venäläinen armeija oli vuoteen 1709 mennessä ehtinyt hitsautua yhteistyökykyiseksi ja taistelutahtoiseksi ammattijoukoksi, minkä lisäksi venäläisillä oli Pultavassa aivan murskaava ylivoima kenttätykistössä. Lopuksi Årelius jakaa kiitosta venäläisten ratsuväelle, joka koostui pitkälti rakuunoista. Nämä kykenivät tarvittavaan taktiseen joustavuuteen tilanteessa, jossa venäläisten piti vaihdella puolustuksen ja hyökkäyksen välillä, puolustaen yhdessä vaiheessa linnoitettuja asemia ja hyökätessä toisessa ruotsalaisten armeijan sivustoja vastaan.

 

Michael Bregnsbro siirtää tutkimuksellisen katseen Kaarle XII:stä hänen tanskalaiseen kollegaansa Fredrik IV:hen. Bregnsbro joutuu toteamaan, ettei Tanskan kuningas ollut kummoinenkaan taituri strategian tai taktiikan saralla. Sotaakäyvän valtakunnan hallitsijana Fredrik IV oli pikkutarkka mikromanageri, jolla oli tapana takertua vähämerkityksisiin asioihin, kuten vaikkapa tanskalaisten sotilaiden uniformujen yhdenmukaisuuteen. Kun tsaari Pietari saapui vuonna 1716 Tanskaan 50 000 miehen vahvuisen armeijan kanssa tarkoituksenaan tukea tanskalaisia näiden suunnitellussa hyökkäyksessä Etelä-Ruotsiin, hän joutui asioimaan monarkin kanssa, joka vaikutti empivän, jahkailevan ja tuhertavan sotavalmistelujen kanssa ilman minkäänlaista tehokkuutta, päämäärää tai järjestelmällisyyttä. Pian tsaari kyllästyi Fredrik IV:n venkoiluun ja poistu armeijoineen takaisin Venäjälle. Bregnsbro on sitä mieltä, että tämä lopputulos oli se, mitä Fredrik IV oli tavoitellutkin. Tanskan kuningas ei halunnut kukistaa kokonaan Ruotsia, sillä se olisi tehnyt Tanskasta entistä voimakkaamman Venäjän rajanaapurin. Bregnsbro muistuttaa myös hyvin tärkeästä seikasta eli siitä, että Fredrik IV:lle Pohjan sota ei ollut ainoastaan skandinaavinen vaan myös mannermainen sota. Schleswig-Holstein herttuana ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaana Fredrik IV:llä oli alueellisia tavoitteita pohjoisessa ja läntisessä Saksassa. Hän halusi riistää Ruotsilta Bremen-Verdenin ja Stralsundin satamakaupungit sekä irrottaa kilpaileva Holstein-Gottorpin sukuhaara Ruotsin kiertoradalta. Fredrik IV onnistui näissä tavoitteissaan vain rajoitetusti. Tanskalaiset valtasivat sodan aikana sekä Bremen-Verdenin että Stralsundin, mutta joutuivat myymään edellisen jo sodan aikana Hannoverin vaaliruhtinas Georgille (josta tuli pian tämän jälkeen Englannin kuningas Yrjö I) ja palauttamaan Ruotsille jälkimmäisen osana Frederiksborgin rauhaa. Holstein-Gottorp kylläkin irtaantui Ruotsin liittolaisuudesta, mutta päätyi pian Venäjän dynastiseksi kumppaniksi. Vaikka sota oli Tanskalle inhimillisesti ja taloudellisesti raskas koettelemus, Bregnsbro antaa kuninkaalle tunnustusta tehokkaasta taloudenpidosta, jonka ansiosta Tanska kykeni rahoittamaan sotaa pitkälti omista resursseistaan. Tanskalaiset alamaiset eivät ehkä kuitenkaan ilahtuneet sodankäynnin rahoituksesta, joka perustui ulkomailta hankittujen lainojen sijasta raskaaseen kotimaiseen verotaakkaan.

 

Ole Henrik Gjeruldsen avaa Tanska-Norjan ja Ruotsin sotajoukkojen kokoamista värväyksen ja asevelvollisuuden kautta. Ruotsalaisen ruotuväkijärjestelmän synty ja muotoutuminen lienee suomalaisille sotahistorian harrastajille tuttu aihepiiri, mutta Tanskan ja Norjan osalta Gjeruldsenin essee tarjoaa mahdollisuuden uuden ymmärryksen lisäämiseen. Vuoden 1628 sotajärjestys (krigsordinans) oli keskeinen merkkipaalu vakinaisen armeijan synnylle Tanskassa ja Norjassa. Tuolloin aiemmat tanskalaiset palkka-armeijat ja norjalainen nostoväki saivat rinnalleen asevelvollisuuden kautta kootut joukot, joiden lukumäärä ja suhteellinen osuus asevoimista kasvoivat 1600-luvun loppua lähestyttäessä. Toisen Pohjan sodan (1655–1660) aikana pelkästään Norjassa pystyttiin kokoamaan 11 000 miehen suuruinen armeija, joka koostui pääosin asevelvollisista (utskrevne) talonpoikaissotilaista. Tanskalais-norjalaisen asevelvollisuuden ytimenä oli ruotsalaista ruotua vastaava taloyksikkö (legd), joka oli osoitettu velvolliseksi tuottamaan sotilaan kruunun palvelukseen. Vuoden 1666 asetus määräsi, että jokaisen taloyksikön tuli koostua kahdesta talosta, jotka yhdessä varustaisivat sotilaan. Tämän sotilaan tuli myös olla talokuntien syntyperäinen jäsen, joten tanskalainen järjestelmä ei jättänyt tilaa samanlaiselle palkatuilla sijaissotilailla kikkailuun, kuin mitä Ruotsissa harjoitettiin. Vasta jos kriteerit täyttävää nuorukaista ei pihapiiristä löytynyt, taloyksikön tuli etsiä ja palkata sellainen muualta. Vastaavasti taloyksikön tuli myös hankkia sijainen kaatuneelle, haavoittuneelle tai muuten palveluskyvyttömälle sotilaalle. Kun sotilas ei ollut sotapalveluksessa, taloyksikön tuli vastata hänen elatuksestaan palkattuna renkinä. Myös sotakentillä ollessaan sotilaan palkan tuli löytyä taloyksikön eikä kruunun rahakukkarosta. Vuonna 1671 asetusta uudistettiin siten, että jos sotilasta ei löytynyt asevelvollisiksi osoitetuista taloyksiköistä, sellainen piti hakea pitäjän mistä tahansa muusta talosta. Käytännössä tämä vuoden 1671 asetus tönäisi Tanskan yleisen asevelvollisuuden tielle, Gjeruldsen argumentoi uskottavasti.

 

Hans Christian Bjerg on tutkinut tanskalaisten ja norjalaisten laivamiesten palvelusolosuhteita käyttäen pääasiallisena lähteenään matruusi Daniel Trosnerin päiväkirjaa vuosilta 1710–1714. Artikkelinsa alussa Bjerg avaa Tanskan sotalaivaston organisaatiota ja hallintoinstituutioita. Laivaston johto koostui amiraliteettikollegiosta ja komissariaatista. Amiraliteetti vastasi operatiivisesta toiminnasta, upseerien nimityksistä ja henkilöstön sekä materiaalin jakamisesta laivoille. Komissariaatti oli logistinen instituutio, joka vastasi resurssien hankkimisesta ja kokoamisesta, mukaan lukien myös laivojen rakentamisesta tai ostamisesta. Sodan aikana amiraliteettia johti valtaneuvos Jens Juel, ja hänen lähimpänä alaisenaan laivaston sotatoimia johti amiraali Ulrik Gyldenløve, kuningas Fredrik IV:n velipuoli. Miehistö koostui joko vuosipalkkaisista eli vakinaisista tai sitten kuukausipalkkaisista eli osa-aikaisista merimiehistä. Tämä jako noudatteli armeijan vastaavaa jakoa vakinaisiin värvättyihin sotilaisiin ja sotaa varten mobilisoituihin ruotumiehiin. Merisodankäynnin ammattimaistuminen 1600-luvun puolivälistä lähtien näkyi Tanskan laivastossa siten, että laivoille ilmaantui merenkulkua ja sodankäyntiä opetelleita kadetteja (søofficersuddannelsen). Vuonna 1701 Kööpenhaminaan perustettiin Gyldenløven aloitteesta merisotakoulu, joka kuuluu maailman vanhimpiin. Uniformuista ei vielä tuolloin ollut olemassa mitään yleistä ohjesääntöä, ja upseerien ja kadettien ulkoasu vaihteli alukselta alukselle. Koska laivaston saaminen taistelukykyiseksi vaati 17 000 miehen vahvuisen miehistön, Tanskassa vallitsi myös laivastoa koskenut asevelvollisuus. Huomattava osa niin sanotuista kirjatuista (indrullering) merimiehistä tuli Norjasta. Vaikka asevelvollisuus laivamiehenä oli raskas taakka, sillä oli myös etunsa: laivaston rulliin kirjatuilla miehillä oli oikeus elättää itsensä kalastajina ja luotseina, mitkä elinkeinot eivät olleet mikään itsestäänselvyys erilaisten privilegioiden määrittelemissä sääty-yhteiskunnissa. Laivaston sotilaskuria varten olivat olemassa erityiset laivaston sota-artiklat, jotka kuningas Fredrik IV oli uusinut viimeksi vuonna 1700. Miehistön sotilaalliset velvollisuudet vaihtelivat sen mukaan, olivatko he kansimiehiä vai tykkimiehiä. Nämä merisodankäynnin kontekstit avautuvat myös Trosnerin päiväkirjassa, joka kuvaa hänen neljää palvelusvuottaan Pohjan sodan aikana 1710–1714. Tuolloin Trosner palveli jopa kuudella eri aluksella, ja hän ehti ottaa osaa Køgebugtin, Rügenin ja Stralsundin meritaisteluihin. Bjerg kiittää Trosnerin päiväkirjaa sen yksityiskohtien rikkaudesta, joka avaa ikkunan aikakauden alustyyppeihin, lippukäytäntöihin, laivojen aseistukseen ja merisodankäynnin taktiikkaan.

 

Karoliinien armeijan aseistus on aiheena Aron Erstorpin artikkelissa. Karoliiniarmeija oli verrattain tuore organisaatio, joka syntynyt 1680-luvulla Kaarle XI:n toteuttaman reduktion ja ruotujakolaitoksen seurauksena. Armeijan taistelumuodostelmina toimivat pataljoonat, joiden miehistöstä kolmasosa oli vielä Pohjan sodan puhjetessa peitsimiehiä ja loput musketöörejä. Jälkimmäisistä noin kymmenosa oli krenatöörejä, joilla oli muskettien lisäksi aseinaan käsikranaatteja. Hallinnollinen perusyksikkö oli yhä rykmentti, joka 1700-luvun alussa koostui kahdesta pataljoonasta. Karoliiniarmeijan taktiikka oli hyökkäävää. Tämän vaati jalka- ja ratsuväen yhteistoimintaa, joka toteutettiin parhaiten asettamalla jalkaväkipataljoonien väliin ratsuväen yksiköitä. Hyökkäävä taktiikka edellytti myös tiukkaa tulikuria. Magnus Stenbockin vuonna 1710 laatiman ohjesäännön mukaisesti jalkaväen tuli avata muskettituli niin läheltä vihollista, että siitä saatettiin siirtyä suoraan pistinrynnäkköön. Jalkaväen musketit uudistettiin sodan puhjetessa vuonna 1700 niin, että kaikilla sotilailla oli käytössään verrattain standardisoitu piilukkomusketti. Malleja oli viisi kappaletta (m1696–m1716), ja niissä oli kaikissa sama 20mm kaliiberi. Uutta teknologiaa edustivat pistimet, jotka yleistyivät karoliiniarmeijan käytössä vasta Pohjan sodan aikana. Sodan puhjetessa vain neljällä jalkaväenrykmentillä oli kaikissa musketeissaan pistimet. Pistinten ohella karoliinit turvautuivat yhä peitseen tai piikkiin, joka oli aseena jo kovaa vauhtia katoamassa muualla Euroopassa. Peitsen merkitys oli aseena enemmän psykologinen kuin taktinen, sillä kohti sojottava keihäsmuuri sai vihollisessa aikaiseksi pelkoa tai jopa silkkaa pakokauhua. Kaikilla jalkaväen sotilailla oli ”sivuaseenaan” miekka. Yleisin miekkatyyppi oli ”komissiomiekka” mallia 1685. Valtaosa miekoista valmistettiin Ruotsissa, mutta niitä tuotettiin jonkin verran myös Saksasta. Ratsuväki, joka oli järjestetty pataljoonien sijasta noin 250 miehen vahvuisiin eskadroonin, oli varustettu miekoilla, pistooleilla ja karbiineilla. Nämä viimeksi mainitut aseet olivat lyhyitä musketteja, joista osa oli sodan alkuvuosina varustettu vielä vanhahtavalla rataslukolla. Sodan lopulla lähes kaikki karbiinit toimivat jo piilukolla. Karbiinien kaliiberi oli aluksi 19mm, mutta Kaarle XII määräsi vuonna 1715, että karbiinien kaliiberin piti olla sama 20mm kuin musketeissa. Pistooleja oli lähinnä kahta eri mallia, joilla kummallakin oli 16mm kaliiberi. Rakuunoiden käyttämä musketti muistutti ratsuväen karbiinia, mutta karbiineista poiketen ne oli varustettu pistimillä. Upseereilla oli tyypillisesti samat aseet kuin miehistöllä eli musketit ja miekat, mutta jalkaväen upseereilla saattoi olla näiden lisäksi myös lyhyitä peitsiä eli partisaaneja tai kirveenterällä varustettuja hilpareita. Armeijan eliittiyksikölle eli kuninkaan henkivartiokaartina toimineille drabanteille tilattiin sodan aikana Danzigista korkealaatuiset miekat, mutta nämä aseet vaikuttavat kadonneen jonnekin sodan melskeisiin. Mahdollisesti miekat oli varastoitu Tönningin linnoitukseen Holstein-Gottorpissa, jolloin ne olisivat linnoituksen menetyksen myötä päätyneet tanskalaisten, saksilaisten ja venäläisten sotasaaliiksi.

 

Germund Fjeld on puolestaan käsitellyt omassa lyhyessä artikkelissaan tanskalaisten ja norjalaisten joukkojen aseistusta. Tanskan jalkaväen perusase oli pistimellä varustettu piilukkomusketti. Sodan alussa pistimet olivat usein piipun varteen kiinnitettyjä veitsipistimiä, mutta sodan lopulla sokalla kiinnitetyt piikkipistimet alkoivat olla niitä yleisempiä. Koska Tanskan oma asetuotanto ei ollut kummoistakaan, suurin osa aseista ostettiin joko Alankomaista tai Saksasta. Ainoa merkittävä karoliiniarmeijaan oli se, että tanskalaiset olivat jo käytännössä hylänneet peitset ennen Pohjan sodan puhkeamista. Vain satunnaisilla nostomiehillä oli enää aseenaan keihäs. Tanskalaisilla ja norjalaisilla sotilailla oli karoliinien tapaan sivuaseenaan miekka. Nostoväen talonpojilla oli usein lähitaisteluaseena miekan sijasta kirves.

 

Dan H. Andersen palaa artikkelissaan jälleen Tanskan laivaston pariin. Andersen aloittaa artikkelinsa lainaamalla Pietari Suurta. Tuskastunut tsaari oli valittanut saksilaiselle diplomaatille, että tanskalaiset kohtelivat laivastoaan ”kuin vanha sulho nuorta vaimoaan. Hän hyväilee neitoa, suutelee häntä, muttei mene yhtään pidemmälle.” Eräät muutkin tsaarin aikalaiset jakoivat nyreytensä tanskalaisten merisodankäyntiä kohtaan. Saksin lähettiläs Ernst Manteuffel totesi ivallisesti tanskalaisesta amiraali Peter Rabenista, että tämä vihasi ruotsalaisia niin paljon, ettei viitsinyt lainkaan lähestyä heitä. Myös ruotsalaisten amiraali Axel Lewenhaupt suhtautui halveksivasti tanskalaisiin ja norjalaisiin laivamiehiin, jotka hänen mielestään eivät olleet suutareita, räätäleitä ja pahaisia talonpoikia kummempia merisotilaita. Tanskalainen ja norjalainen historiankirjoitus on joutunut nielemään käsityksen saamattomasta laivastosta, mutta historioitsijat ovat osoittaneet syyttävällä sormellaan merimiesten sijasta ”Kööpenhaminan herroja”, jotka eivät ymmärtäneet laivastonsa päälle. Andersen rehabilitoi Tanskan laivastoa näistä vanhoista ennakkoluuloista ja tuomioista. Tanskan laivaston päätehtävä Pohjan sodassa ei suinkaan ollut Ruotsin sotalaivaston haastaminen vaan kuljetusyhteyksien turvaaminen Tanskan ja Norjan välillä. Laivaston tuli myös kuljettaa hyökkäysarmeija Skooneen ja tarvittaessa varmistaa sen turvallinen vetäytyminen kotimaahan. Vastaavasti laivaston hyökkäävä rooli toteutui tehokkaimmin ruotsalaisten meriyhteyksien uhkaamisessa ja heidän rannikkotukikohtiensa saartamisessa Saksan rannikolla. Andersen suuntaa vastuun laivaston operatiivisesta toiminnasta (tai sen puutteesta) kuningas Fredrik IV:lle, joka hallitsi laivastoa yksinvaltiaan ottein. Kuningas ei luottanut aateliston hallitsemaan amiraliteettiin ja komissariaattiin, ja vartioi tästä syystä mustasukkaisesti päätäntävaltaansa laivaston sotilaallisesta käytöstä. Laivamiehistön laadusta on puolestaan syntynyt vääristynyt kuva, kun sitä on verrattu aikaisemman Skoonen sodan tilanteeseen. Tuolloin (1675–1679) Tanskan laivasto kunnostautui erinomaisesti, mutta se johtui osittain siitä, että suuri osa laivamiehistöstä oli palkattu Alankomaista, aikakauden merisodankäynnin edelläkävijävaltiosta. Vastaavasti Andersen toteaa, että ruotsalaiset merisotilaat eivät enää olleet Pohjan sodan aikana yhtä kokemattomia kuin reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin. Ruotsin sotalaivastoa johtivat Pohjan sodassa ammattimaiset amiraalit eivätkä kenraalit tai muut amatöörit. Andersen on lopuksi sitä mieltä, että Fredrik IV:n varovainen meristrategia oli viisas ratkaisu: Pietari Suuri luonnollisesti yllytti tanskalaisia käymään Ruotsin merivoimia vastaan, sillä Venäjältä itseltään puuttui tehokas Itämeren–laivasto aivan sodan loppuvuosiin saakka. Aggressiivinen tanskalainen laivastostrategia olisi kuluttanut sekä Tanskan että Ruotsin merivoimia ja vahvistanut siten Venäjän omaa merimahtia.

 

Leif Törnquist osoittaa artikkelissaan, että Frederikstenin linnakkeen piirityksellä oli muutakin sotahistoriallista merkitystä kuin vain toimia näyttämönä Kaarle XII:n kaatumiselle. Artikkelinsa alussa Törnquist käy lävitse varhaismodernille aikakaudelle tyypillisen tykistölinnoitteen erityispiirteet. Näihin lukeutuivat tykistölinnoitteen eli bastionin sakaramainen muoto, linnakkeeseen liitetyt ulkonevat sakarat eli raveliinit sekä linnakkeen ulkopuoliset linnoitetut asemat eli redutit. Linnakkeiden kukistaminen ei onnistunut ilman mittavaa tykistöä, joka moukaroi linnoitteita joko suorasuuntauksella tai sitten ballistisesta räjähtävillä tai palavilla ammuksilla. 1600-luvun puolivälistä lähtien linnoitteiden rakennustaito noudatteli pitkälti alankomaalaisen Menno van Coehroonin ja ranskalaisen Sébastien Vaubanin oppeja. Törnquist argumentoi, että jälkimmäisen suurin perintö ei kuitenkaan ollut linnoitus- kuin piiritystaidon kehittämisessä. Vauban loi tekniikan tykistölinnoituksen systemaattisesta ja varovaisesta piirittämisestä eteenpäin hivutettavien piirityskaivantojen avulla. Taitavasti suunniteltuihin piirityskaivantoihin saattoi asettaa rynnäköivän jalkaväen lisäksi tykistöä ja jopa ratsuväkeäkin lopullisen hyökkäyksen tueksi. Törnquist käsittelee artikkelissaan Frederikstenin linnoituksen monipolvista rakennushistoriaa. Vaikka linnoituksen alankomaalainen suunnittelija Willem Coucheron otti oppeja aikakauden länsieurooppalaisista linnoitustyyleistä, Frederiksten ei silti edusta varsinaisesti Vaubanin tai Coehroonin oppeja. Linnoitusta rakennettiin pala palalta ja muunneltiin matkan varrelta paikallisiin maasto-olosuhteisiin paremmin sopivaksi. Törnquist näkeekin enemmän Vaubanin vaikutusta ruotsalaisten piirityksissä vuosina 1716 ja 1718. Varsinkin jälkimmäinen piiritys noudatteli Vaubanin oppeja systemaattisesta piirityskaivantojen hivuttamisesta ja tykistön asettamisesta eteen työnnettyihin kaivantoihin tulivaikutuksen maksimoimiseksi. Kaarle XII:n äkillinen kaatuminen katkaisi piirityksen, joka näytti muuten etenevän Vaubanin tuloksekkaiden metodien mukaisesti.

 

Frode Lindgjerdet kirjoittaa hybridisodankäynnistä Norjan rintamalla 1718–1719. Aihepiiri on henkilökohtaisesti kiinnostava, sillä tein oman väitöskirjani samasta aihepiiristä, tosin liittyen aiempaan Torstenssonin sotaan Ruotsin ja Tanskan välillä 1643–1645. Lindgjerdet tarkoittaa hybridisodankäynnillä tässä yhteydessä sellaista sotaa, jota kävivät vakinaisten sotilaiden ja aseistettujen talonpoikien sekajoukot. Lindgjerdet alleviivaa vakinaisen armeijan roolia hybridisodankäynnin tavoitteiden asettamisessa, mikä erottaa hybridisodankäynnin vähemmän järjestäytyneestä kansannoususta tai sissisodasta. Norjalaisen hybridisodankäynnin mahdollisti yleinen velvoite maanpuolustuksesta nostoväen voimin (mandhusing) sekä aseiden levinneisyys norjalaisen talonpoikaiston pariin. Lindgjerdet löytää norjalaiselle hybridisodankäynnille myös kolme merkittävää paikallisjohtajaa, Niels Muusin, Thomas Collinin ja Johan Lobesin, jotka olivat kaikki pappeja. Hybridisodankäynnin terävimmän keihäänkärjen muodostivat norjalaiset hiihtojoukot, jotka kykenivät tehokkaasti saartamaan ja ahdistamaan Armfeltin pääasiassa suomalaisia joukkoja. Käänteisesti hybridijoukot olivat vähemmän hyödyllisiä avoimissa taisteluissa, joita ne pyrkivätkin välttämään.

 

Kööpenhaminan kansallisarkistosta (Rigsarkivet) löytyy kokoelma tanskalaisten ruotsalaisilta kaappaamaa kirjeenvaihtoa Pohjan sodan ajalta (Oppsnappede svenske breve fra det store Nordiske krigs tid). Myös aiemman Torstenssonin sodan (1643–1645) ajalta on olemassa vastaavanlainen kaapattujen ruotsalaiskirjeiden kokoelma, jota itse käytin lähteenä omassa väitöskirjassani. Peter Ullgren on käyttänyt kokoelmaa lähdemateriaalinaan selvittäessään ruotsalaisten sotilaiden käsitystä kuninkaastaan Kaarle XII:stä sekä aikakauden sotilaan ihanteesta. Artikkelin hyödyllisenä pohjustuksena on se tieto, että Pohjan sodan aikana upseereiden ja alempien sotilaiden henkilökohtainen kirjeenvaihto kulki periaatteessa kenttäkanslian ja sen suorittaman sensuurin kautta. Kantava periaate oli se, että kaikki sotilaallisesti tärkeä kirjeenvaihto tuli kirjoittaa salauksella (chiffer). Muussa tapauksessa kirjeet oli sensuroitava eli käytännössä estettävä. Upseerit kuitenkin kehittivät itselleen yksityisiä postikanavia ja kuriireja, jolloin arkaluontoista tietoakin sisältäneet kirjeet saattoivat ohittaa kenttäkanslian sensuurin ja päätyä jonkin onnettoman sattuman kautta vihollisen käsiin. Ullgren tekee tässä yhteydessä myös lähdekriittisesti tärkeän huomion eli sen, että kirjeet saatettiin kirjoittaa jo sillä oletuksella, että ne saattaisivat joutua ”väärien silmien” lukemiksi. Osa upseerien kirjeistä oli varsin kriittisiä Kaarle XII:tä kohtaan, mistä syystä niiden kirjoittajat pyrkivät löytämään kirjeille kulkureittejä, joiden kautta ne eivät joutuisi kenttäkanslian ja sen sensuurin ruodittaviksi. Monia upseereita huoletti kuninkaan välinpitämättömyys ruotsalaisten tappioista ja jopa omasta hengestään. Sodankäynnin tasolla norjalaisten talonpoikien harjoittama sissisota huoletti ruotsalaisia upseereita aivan erityisesti. Kenraaliadjutantti Thure Bielke pelkäsi, että Norjan sotaretki päättyisi uuteen Pultavaan. Miehistön kirjeissä Kaarle XII esiintyi lähes poikkeuksetta ikonisena maan isänä, jota ei kritisoitu sotapäällikkönä. Kiinnostavaa kyllä, Armfeltin sotaretki Trondheimiin vuonna 1718 ei kirvoittanut siihen osallistuneista upseereista kritiikkiä kuningasta tai itse sotaa kohtaan. Nälän, vilun, kulkutautien ja vihollisen ahdistaman armeijan upseerit pikemmin asettivat kaiken toivonsa kuninkaaseen, jonka johtaman sotaretken etelän Frederiksteniä vastaan toivottiin helpottavan pohjoisen tuntureille jämähtäneen Armfeltin armeijan olosuhteita. Näitä oman armeijansa vaikeita olosuhteita upseerit eivät kirjeissään avanneet tai kritisoineet, mahdollisesti salatakseen ne viholliselta, kotirintamalta tai kenttäkanslian sensuurilta.

 

James Ronald Archer kirjoittaa sodan norjalaiselle siviiliväestölle aiheuttamista vahingoista. Tarkastelualueena ovat Frederikstenin lähistöllä sijainneet Bergin ja Idden pitäjät, joissa asui sodan aikana noin 2 500 henkeä. Lähteinään Archer käyttää kahta tanskalaisten komissioiden raporttia vuosilta 1716 ja 1718. Archerin tutkimuksesta nouseva yleiskuva ei ole miellyttävä. Norjalaisia talonpoikia rasittivat sekä omat että vihollisen sotilaat; tanskalaiset sotilaat veivät ensin heinät ja sitten karoliinit tyhjensivät vilja-aitat. Myös kotieläimet vietiin tai teurastettiin, minkä lisäksi ruotsalaiset vielä kiristivät talonpojilta rahallisia kontribuutioita eli sotaveroja, kuten aikakauden sodankäynnin tapoihin kuului. Noin kolmasosan maatiloista merkittiin komission raportissa ”menettäneen kaiken.” Archer kuvaa Norjassa käytyä sotaa ”totaaliseksi sodaksi”, jonka aiheuttamia tuhoja ja vahinkoja ei voi mitata ainoastaan lukumääräisesti, sillä tuhoilla ja menetyksillä oli maata viljeleville perheille myös henkilökohtaisempi, kvalitatiivinen ulottuvuus. Kysymykseen siitä, kuinka mittavia sodan aiheuttamat tuhot tarkastelun kohteissa olleissa pitäjissä olivat, Archer vastaa yksiselitteisesti: ”Enormt.”

 

Sodan hävitykset synnyttivät pakolaisuutta, mitä ilmiötä on tutkinut Suomen kohdalta Johanna Aminoff-Winberg omassa artikkelissaan. Ruotsin valtakunnassa sota aiheutti niin sanottua sisäistä pakolaisuutta, jossa asukkaat pakenivat yhdestä valtakunnan osasta toiseen, tyypillisesti siis idästä länteen. Ensimmäinen pakolaisaalto suuntautui Baltian provinsseista Suomen rannikolle vuosina 1792–1703, seuraava Karjalankannakselta länteen Viipurin kukistuttua vuonna 1710. Seuraavien vuosien venäläismiehitys ajoi pakolaisia kaikkialta Suomesta Pohjanmaan rannikolle, mistä pakolaiset toivoivat pääsevänsä vesiteitse Pohjanlahden ylitse Ruotsiin. Ne, joilla ei varaa maksaa laiva- tai venematkasta, yrittivät päästä jalan länteen kiertämällä Pohjanlahden pohjoispäädyn ympäri. Pakolaisuutta synnytti erityisesti jo hysteriaksi muuttunut pelko venäläisten suorittamista väkivaltaisuuksista, mikä pelko ei ollut täysin aiheeton. Myös kuningas Kaarle XII itse kannusti suomalaisia pakenemaan siitä periaatteesta, että kruunun alamaisten ei tullut jäädä vihollisen vallan alle. Kaarle XII ei voinut Turkista käsin tehdä itse mitään pakolaisten auttamiseksi, mikä vastuu jäi Tukholman valtaneuvoston kannettavaksi. Valtaneuvosto ei edennyt mitenkään ripeästi, mutta vuonna 1712 se saattoi raportoida kuninkaalle perustaneensa erityisen komission pakolaisten auttamiseksi. Säätyläisiä avustettiin rahalla, köyhät pakolaiset majoitettiin pääsääntöisesti vaivaistaloihin. Suurten ihmisjoukkojen ilmaantuminen Tukholmaan ja muihin Ruotsin kaupunkeihin aiheutti omanlaisiaan haasteita sääty-yhteiskunnassa, jossa kaupankäyntiä, käsityötä ja muita elinkeinoja suojeltiin kilpailulta erilaisten privilegioiden kautta. Pakolaisapuun tarkoitetut rahat kerättiin kirkkoihin ja jaettiin sen organisaation kautta. Aminoff-Winbergin arvion mukaan Suomesta lähti pakolaisiksi jopa 30 000 ihmistä eli kymmenesosa koko maan väestöstä. Osa pakolaisista oli pieniä sotaorpoja, joiden auttaminen oli delegoitu paikallisten pitäjien instituutioille. Orvot yritettiin lähtökohtaisesti toimittaa olemassa oleville lähisukulaisilleen, muussa tapauksessa lapset päätyivät orpokotiin, jollainen löytyi Tukholmasta. Vaikka maa oli yhä venäläisten miehittämä, monet pakolaiset halusivat palata takaisin Suomeen joko koti-ikävästä tai taloudellisista syistä. Tästä seurasi ristiriitoja kuninkaan ohjeiden kanssa. Raati sovitteli ristiriitaa sallimalla rajoitettua kauppaliikennettä Ruotsin ja Suomen välillä vielä sodan aikana. Kun rauha vihdoin solmittiin 1721, viranomaiset pyrkivät nopeuttamaan pakolaisten paluuta takaisin Suomeen rahoittamalla heidän matkojaan.

 

Jan Lindegren kirjoittaa Kaarle XII:n Norjan–sotaretken logistisista haasteista, jotka kiteytyivät kahteen asiaan eli leipään ja rahaan. Lindegren pohjustaa artikkeliaan keskustelulla eurooppalaisesta ”sodan ympäristöstä” (war-scape), joka tarkoittaa sotanäyttämön kykyä elättää armeijoita. Läntisen Euroopan suosituin sotaympäristö oli Flanderi, jonka viljantuotanto kykeni ruokkimaan kymmenkertaisen sotajoukon vaikkapa Saksaan rinnastettuna. Mitä alhaisempi viljantuotanto ja kyky ruokkia armeijoita, sitä enemmän sotajoukot joutuivat hajaantumaan yrittäessään kontrolloida laajempaa pinta-alaa ruoan löytämiseksi ja hankkimiseksi. Alhaisen viljantuotannon Norja oli tässä mielessä haasteellisin mahdollinen ympäristö karoliinien sotajoukoille. Näiden logististen haasteiden ylittämiseksi karoliiniarmeijan oli tuotava mahdollisen paljon tarvikkeitaan mukanaan Ruotsista. 1680-luvulla toteutettu ruotujakolaitos oli tarkoitettu rauhanaikaisen asevoiman ylläpitämiseen, eikä sen avulla pystytty löytämään ylimääräisiä resursseja varikkojen ja makasiinien varustamiseen. Tästä syystä kruunu turvautui epätavanomaiseen verotukseen ja lainoihin. Paroni Georg von Görtzin johtama komissio rahoitti näitä lainoja obligaatioilla ja erityisillä rahakkeilla eli plattareilla. Näillä instrumenteilla kruunu kasvatti velanmaksukykyään yli 20 miljoonalla taalerilla vuosien 1716 ja 1718 välillä. Talousteorioiden olettamusten vastaisesti tämä kierrossa olleen rahamäärän dramaattinen kasvattaminen ei kiihdyttänyt inflaatiota, mutta kruunun suorittamat sotatarvikkeiden hankinnat joka tapauksessa nostivat tiettyjen tarpeiden hintoja paikallisesti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti. Armeijan tarvitsemien tarvikkeiden kuljetus oli pitkälti talonpoikien ja heidän suorittamansa kyytipalveluksen varassa. Vuoden 1718 sotaretken tarvikekuljetukset pyrittiin suorittamaan talvella, sillä silloin jäätyneet tiet kantoivat rekiä paremmin kuin mutaiset ja kelirikkoiset tiet vankkureita. Koska leipäviljaa ei ollut odotettavissa Norjasta, reet kuljettivat makeaa venäläistyyppistä näkkärileipää, jota saattoi tarvittaessa varastoida makasiineihin. Kaarle XII panosti massiivisesti näihin logistisiin operaatioihin, sillä hänen strategisen ajattelunsa taustalla oli halu suojella oman armeijansa miesvahvuutta enemmän kuin aiheuttaa menetyksiä viholliselle. Logistiikka oli kuitenkin suunniteltu vain etenemistä eikä perääntymistä varteen. Kun Kaarle XII kuoli ja hänen seuraajansa Fredrik määräsi armeijan vetäytymään Norjasta, nälkä ja taudit tappoivat Norjaan marssineesta 60,000 miehen vahvuisesta karoliiniarmeijasta noin kolmanneksen.

 

Kaarle XII:n kuolema Frederikstenin piirityskaivannoissa synnytti vallanperimyskysymyksen, jota on avannut omassa artikkelissaan Bo Hammarlund. Perimyksestä kilpailivat käytännössä toisella puolella kuninkaan sisar Ulrika Eleonora sekä hänen miehensä Hessen-Kasselin maakreivi Fredrik ja toisella Holstein-Gottorpin herttua Karl Friedrich, kuninkaan edesmenneen sisaren Hedvig Sofian poika. Näiden saksalaisten ruhtinaskuntien asema ja luonne heijastuivat suoraan perimyskiistaan. Hessen-Kassel oli täysin suvereeni ruhtinaskunta osana Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, kun taas Holstein-Gottorpilla oli vaikea ja monimutkainen suhde naapurina olleeseen Tanskan kuningaskuntaan. Perimykseen liittyi ristiriita laillisuusperiaatteen ja reaalipolitiikan välillä. Periaatteessa Ulrika Eleonora oli Kaarle XII:n lähin legitiimi perillinen, mutta lain mukaan hän oli menettänyt tämän perimysoikeutensa mentyään naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan eli maakreivi Fredrikin kanssa. Saman logiikan mukaan myös Karl Friedrich oli menettänyt perimysoikeutensa, mikä johti laillisuusperiaatteen umpikujaan. Käytännössä perimyskiista siis ratkaistiin poliittisten realiteettien mittapuulla. Ulrika Eleonora oli Ruotsissa tunnettu ja pidetty hahmo, ja hänen miehensä oli arvostettu sotapäällikkö. Karl Friedrich puolestaan oli vähemmän tunnettu hahmo Ruotsissa, ja ruhtinaana hän oli enemmän perinteinen aristokraatti kuin dynaaminen sotapäällikkö. Lisäksi Karl Friedrich assosioitui holsteinilaiseen maanmieheensä paroni Görtziin, joka joutui pian kuninkaan kuoleman jälkeen syytteeseen taloudellisista väärinkäytöksistä ja tuomittiin kuolemaan. Vuonna 1719 Ulrika Eleonora onnistui masinoimaan itsensä hallitsevaksi kuningattareksi, mutta vain ja ainoastaan säätyjen siunauksella. Kruunauksen ehtona Ulrika Eleonora suostui uuteen hallitusmuotoon, joka rajoitti merkittävästi monarkin valtaa ja alisti päätöksentekoa valtiopäivien kollektiiviselle harkinnalle. Hammarlund kuvaa tapahtumaa verettömäksi vallankumoukseksi. Seuraavana vuonna Fredrik nousi puolisonsa kanssahallitsijaksi, mutta jälleen säätyjen suostumuksella ja niiden asettamilla ehdoilla. Karl Friedrichillä oli Ruotsissa silti kannattajansa, jotka pyrkivät tuomaan hänet vallan keskiöön – erityisesti asioissa, jotka liittyivät Ruotsin uudelleen määriteltäviin suhteisiin Venäjän kanssa. Kuningas Fredrik kuitenkin puolusti tarmokkaasti tonttiaan hyökkäämällä määrätietoisesti Holsteinin herttuan tukijoita vastaan. Hammarlund toteaa, että perimyskiista Hessen-Kasselin ja Holstein-Gottorpin ruhtinashuoneiden välillä johti laajempaan kamppailuun kahden sisäpoliittisen leirin välillä. Kuninkaan ratkaisevin voitto olivat vuoden 1726–1727 valtiopäivät, joilla Fredrik onnistui voittamaan säätyjen tuen aivan erilaiselle ulkopolitiikalle, mitä herttua Karl Friedrich tavoitteli. Säätyjen tuella oli kuitenkin hintansa, eli kuninkaan oman vallan merkittävä rajoittaminen. Kiista Kaarle XII:n perimyksestä johdatti siten omalta osaltaan Ruotsia kohtia ns. vapauden aikaa, jota määritti kuninkaanvallan sijasta valtiopäivien sisäinen politikointi hattujen ja myssyjen puolueiden välillä.

 

Yksinvaltius ei ilmiönä rajoittunut ainoastaan 1700-luvun alun Ruotsiin. Thomas Lyngby onkin pohtinut Fredrik IV:n luonnetta Tanskan yksinvaltiaana. Lyngby musituttaa, että Fredrik IV oli ensimmäinen Tanskan kuningas, joka syntyi yksinvaltiaaksi (yksinvaltius eli absolutismi oli toteutettu vasta vuonna 1660 Fredrik IV:n isoisän Fredrik III:n toimesta). Fredrikia valmisteltiin tulevaan rooliinsa lähettämällä hänet nuorena peregrinaatiolle eli Euroopan kierrokselle, jonka aikana kruununprinssi Fredrik vieraili Italiassa ja Ranskassa. Jälkimmäisessä maassa Fredrik tutustui Aurinkokuningas Ludvig XIV:n hoviin ja otti siellä jopa osaa tärkeisiin seremoniallisiin tehtäviin, kuten Aurinkokuninkaan pukemiseen aamulla. Kun Fredrik nousi valtaistuimelle isänsä Kristian V:n kuoleman jälkeen vuonna 1694, hänet voideltiin kuninkaaksi, kuten oli juhlallinen tapa läntisen Euroopan monarkioissa. Hallitsijana Fredrik IV piti myöhemmin kiinni seremoniallisen vallankäytön mekanismeista; Kööpenhaminan kuninkaanlinnasta tuli hänen Versaillesinsa, jossa yksinvaltias kuningas hallitsi keskellä mikrokosmosta.  Siellä aateliston hierarkkinen arvoasema mitattiin sen jäsenten läheisyydellä monarkin persoonaan. Yksinvaltiuden legitimiteetti lepäsi vuoden 1665 Kongelovenissa eli Fredrik III:n ajamassa perustuslaissa, joka muodollisti kuninkaan yksinvaltiuden. Fredrik IV:n omalla valtakaudella yksinvaltiutta perusteltiin lisäksi eräänlaisena yhteiskuntasopimuksena, jossa kansa luovutti päätäntävallan Jumalan osoittamalle monarkille.

 

Lars Ericson Wolke tarkastelee Kaarle XII:n kuninkuutta. Ericson Wolke vertaa Kaarle XII:tä aikaisempaan soturikuninkaaseen eli Kustaa Aadolfiin, jolla oli apunaan valtakunnan ohjaamisessa luotettu kansleri Axel Oxenstierna. Kaarle XII:llä ei tällaista kuninkaan oikeaa kättä ollut, vaan hän johti Ruotsia puhtaasti yksinvaltiaana. Kuninkaan ollessa maanpaossa Turkissa valtaneuvosto vältteli tekemästä isoja päätöksiä ilman kuninkaan siunausta – minkä saamiseen toiselta puolelta Eurooppaa saattoi kulua kuukausia. Vaikka valtaneuvostossa esiintyi halua solmia rauha ainakin joidenkin Ruotsin vihollisten kanssa, ulkopolitiikan johtaminen pysyi Kaarle XII:llä, joka toteutti sitä aggressiiviseen tapaansa. Ericson Wolke toteaa Kaarle XII:n sotapäällikkönä usein ohittaneen tärkeän merisodankäynnin, mutta myöntää useita eri meriuhkia vastaan käydyn kamppailun olleen jo rakenteellisestikin vähäresurssiselle Ruotsille ylivoimaista. Artikkelinsa lopulla Ericson Wolke käy vielä lävitse Kaarle XII:n historiografiaa ja muuttuneita tulkintoja kuninkaasta poliitikkona ja sotapäällikkönä.

 

Kirjan viimeisen artikkelin on kirjoittanut brittiläinen sotahistorioitsija Jeremy Black, joka pohtii Pohjan sodan laajempaa kontekstia. Siinä sota esiintyy osana Euroopan ”strategista kulttuuria.” Vaikka Pohjan sota on perinteisesti nähty tyypillisenä valtioiden välisenä sotana, Black kyseenalaistaa valtion käsitettä aikakauden kontekstissa. Eräät sodan osapuolet, kuten Ukrainan kapinalliset kasakat, eivät täyttäneet mitään valtiollista kriteeriä. Black huomauttaa lisäksi, että Ruotsin pitkittynyt ja tulokseton sodankäynti Puola-Liettuassa johtui osittain tuon valtakunnan epäkeskittyneestä luonteesta ja sen hallitsevan aateliseliitin epärajatusta määrittelystä. Sotaa pitkitti myös taisteluiden tuloksettomuus: edes Pultavan murskatappio ei saanut Kaarle XII:tä luopumaan sodasta, joka jatkui vielä pitkälti toistakymmentä vuotta Pultavan jälkeen. Black näkee taisteluita ja sotilasteknologiaa tärkeämpänä elementtinä aikakauden diplomatian ja ulkopolitiikan, joka mahdollisti erilaisten liittokuntien harjoittaman koalitiosodankäynnin.

 

Norjan sotamuseon toimittama Perspektiver på Den store nordiske krig on oleellinen ja ohittamaton referenssiteos Pohjan sodan kaikille tutkijoille.

 

 

Julkaistu 1.3.2020 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2020/03/uusia-nakokulmia-pohjan-sotaan-1700-1721.html

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu