Ian McEwan: Opetukset

Taide vai elämä? Estetiikka vai etiikka? Taide on ylevä asia, mutta kuinka ylevää on uhrata sen alttarille oma ja läheisten elämä? Taiteilijan on rakastettava taidettaan, mutta vaatiiko tämä ihmisiin kohdistuvan rakkauden tukahduttamista?

Ian McEwanin tuoreen tiilikiviromaanin Opetukset päähenkilön Rolandin saksalainen puoliso Alissa tekee radikaalin ratkaisun ja jättää miehensä ja seitsenkuisen vauvansa tehdäkseen kirjailijan uraa Saksassa. Alissasta tulee maailmankuulu kirjailija, jota verrataan Thomas Manniin ja jolle povataan Nobelia. Pystyäkseen keskittymään uraansa Alissa välttää kontakteja hylkäämäänsä perheeseen ja jopa häätää tylysti oveltaan poikansa, kun tämä teini-ikäisenä tulee Saksaan etsimään äitiään.

Alissan romaanit ovat Rolandinkin mielestä mestarillisia, joten tämä ajoittaisesta katkeruudestaan huolimatta tavallaan ymmärtää ex-vaimonsa menettelyä. Alissan häikäisevä menestys vaikuttaa kuitenkin juonen piirteeltä, joka hiukan oikoo mutkia hänen ratkaisunsa oiketusta pohdittaessa. Eihän tuollaista lopputulosta voi pitää mitenkään todennäköisenä tilanteessa, jossa ihminen, joka ei ole vielä julkaissut mitään, omistaa elämänsä kirjallisuudelle. Olisihan aikamoinen riski, ettei perheen hylkäämisen vastapainoksi syntyisi mitään sovittavaa.

Myös Roland on monipuolisesti lahjakas – nuorena hänestä povataan huippupianistia – mutta vastakohtana Alissalle ei keskity kunnolla mihinkään vaan elättää itsensä (ja poikansa) erinäisillä hanttihommilla, kuten tennisopettajana, onnittelukorttien värssyjen laatijana ja ravintolapianistina. Lopussa lukija kuitenkin johdatetaan kysymään, kumpi on onnistunut elämässään paremmin. Alissa on kuolemansairas, vailla perhe- ja ilmeisesti muitakin ihmissuhteita, ja hänen kirjallinen tähtensä näyttää kääntyneen laskuun. Roland on sentään huolehtinut poikansa aikuiseksi ja nauttii inhimillisestä lämmöstä uusperheen ja lastenlasten kera.

Taiteen ja elämän suhde on vain yksi Opetusten teemoista. Teemoista tuntuu MacEwanilla olleen suorastaan runsauden pula, ja lukija voi ihmetellä, mikä sai hänet sullomaan niin monta mielessään vellonutta aihetta yhteen romaaniin. Päähenkilön elämään mahtuu ällistyttävän monta harvinaislaatuista tapahtumaa. 14-vuotiaana Roland joutuu (tai pääsee) soitonopettajansa viettelemäksi, ja tällä rikollisella sukupuolisuhteella, johon liittyy opettajattaren häikäilemätön omistushalu, on juonessa keskeinen merkitys. Myöhemmin hänen vaimostaan tulee Euroopan johtavia kirjailijoita, ja jossain vaiheessa vielä paljastuu salattu veli kuin entisessä saippuaoopperassa.

Nämä juonenkäänteet kuitenkin kalpenevat sen rinnalla, mitä eräästä Alissan kuvitteellisesta romaanista kerrotaan. Sen naispuolinen päähenkilö jättää perheensä, kuten Alissa itse, mutta päätyy yllättäen Saksan liittokansleriksi. Liittokanslerina hän hankkii Saksalle ydinaseet ja paikan YK:n turvallisuusneuvostosta ynnä olympialaiset Berliiniin, mutta epäsuosioon jouduttuaan palaa murhaamaan miehensä jäämättä kuitenkaan kiinni ja lopulta kuolee unohdettuna. Tämän poskettoman fiktiivisen fiktion tarkoitus on kukaties toimia jonkinlaisena, mahdollisesti itseironisena, kommenttina varsinaisen juonen epärealistiseen värikkyyteen.

Realistista vaikutelmaa McEwan pyrkii toisaalta luomaan kytkemällä tapahtumat tosiasiallisiin historiallisiin tapahtumiin, kuten Kuuban kriisiin, Tšernobyliin, Berliinin muurin murtumiseen ja korona-pandemiaan – Ukrainan sotaan ei aivan ehditä. Myös ajankohtainen woketus saa sikäli osansa, että Alissan kirjallisen tähden laskuun vaikuttaa olennaisesti haastattelu, jossa hän tulee sanoneeksi jotain ironista sukupuolen vaihtajista, seurauksena ankara cancelointi.

Vaikka Opetusten henkilöiden elämänvaiheet ovat kaukana keskimääräisestä, ei kirjasta puutu elämän makua. Yksittäiset kohtaukset ja henkilöhahmot on elävästi toteutettu. Eihän romaanitaiteen tarkoituksena ole kopioida elämää, mutta sille on eduksi, jos se heijastaa rikkaasti elämän eri puolia ja niiden suhdetta ympäröivään maailmaan, missä McEwan kieltämättä kunnostautuu. Ehkä keskitetympi ote olisi ollut eduksi romaanitaiteelle, mutta kukaties McEwanin (synt. 1948) oma elämä oli tilanteessa, jossa mielessä pyörineet aiheet oli parasta toteuttaa yksin tein.

Juhani Lindholmin suomennos on etupäässä sujuvaa, mutta erikoisalojen sanasto olisi kaivannut konsultointia. Hassuin käännöskukkanen on kohdassa, jossa päähenkilön soittotaidot ovat siinä määrin ruosteessa, ettei hän pysty soittamaan edes ”helpointa Kaksiosaista keksintöä”. Tarvitaan suora käännös takaisin englantiin – Two-Part Inventions – jotta selviää, että kysehän on Bachin kaksiäänisistä inventioista.