Kevät ja takatalvi

Sikäli kun Juhani Ahoa nykyään ylipäätään luetaan, löytynee lukijoiden käsistä useimmin Rautatie tai Juha. Kansallisen heräämisen alkuaikoja kuvaava suurromaani Kevät ja takatalvi lienee monelle tuntemattomampi, mutta kun tulin sen sattumalta kirjastosta lainanneeksi, tuli tunne, että tämähän pitäisi kaikkien lukea. Kyse ei ole niinkään siitä, että se olisi romaanitaiteena ylivertainen, vaan sen avaamista ajatuksia herättävistä näköaloista kulttuuriimme ja elämänmuotoomme kuvauksen kohteena olevan 1840-luvun, kirjoitusajan (1906) ja nykyajan heijastuessa lukijan mielessä toisiaan vasten.

Kevään ja takatalven päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta siinä esiintyvät myös historialliset merkkihenkilöt Lönnrot, Snellman ja Paavo Ruotsalainen – sellaisina kuin neljäs merkkihenkilö Aho heidät kuvittelee. Aatteellisia jännitteitä muodostuu toisaalta kansallisen ja hengellisen herätyksen välille, toisaalta näiden molempien ja vanhoja rakenteita ylläpitämään pyrkivien voimien välille.

Ensin mainitut jännitteet tulevat avausluvussa esille, kun nuori maisteri, lapsena orvoksi jäänyt papinpoika Antero Hagman tarjoaa hiukan naiivisti Kalevalaa hengenravinnoksi hänelle yösijan tarjonneessa herännäistalossa. Talonväki torjuu moisen pakanallisen viisauden, mutta suhtautuu kuitenkin Anteroon myönteisesti saatuaan kuulla, että hänen isänsä on ollut heidän arvostamansa hengenmies. ”Ehkä Herra vielä omansa korjaa”, arvelee isäntä.

Pysyvämmin Antero tovereineen asettuu vieraaksi rovasti Martinin pappilaan, jonne tapahtumat paljolti keskittyvät. Vapaamielisen rovastin juhannusjuhliin saapuvat yllätysvieraiksi Lönnrot ja Snellman, jotka valavat nuorisossa, kuten rovastin lapsissa, intoa suomen kielen asiaan. Juhlakulkueen karkelot, jotka jatkuvat kirkonkin ohi mentäessä, herättävät kuitenkin heränneissä pahennusta ja saavat tuomion herännäisiin kuuluvan apupappi Helanderin saarnassa.

Rovastin vieraisiin kuuluu myös professori Hartman, joka vastustaa jyrkästi Snellmanin suomalaisuusliikettä. Kun Snellmanin Saima-lehti sitten lakkautetaan, pitävät opiskelijat Hartmania tähän syyllisenä ja järjestävät mielenosoituksia, joiden johdosta Antero ja Lauri Martin, rovastin poika, erotetaan yliopistosta. Kun Anteron lemmenhaaveetkin kariutuvat, tuntuu hänen elämänsä jääneen vaille suuntaa.

Nykylukijan voi olla vaikea eläytyä siihen, mistä uusi suunta löytyy, nimittäin Raamatusta ja herännäisyydestä. Anteron sisaren mies, herännäisiä vainoava Handolin on pappina samassa pappilassa, josta sisarukset ovat kotoisin, ja sisarensa vieraana Antero löytää – kuin johdatuksen tuloksena – isänsä tavaroita, kuten Raamatun ja häntä itseään pikkupoikana koskevia päiväkirjamerkintöjä. Jo ennen kääntymystään Antero on tuntenut myötätuntoa heränneiden tyynen arvokasta elämäntapaa kohtaan, ja asiaan liittyy myös herännäisiin kallellaan oleva sisar, joka ottaa avioliittonsa juopon ja väkivaltaisen Handolinin kanssa kuin Jumalan asettamana koettelemuksena.

Herännäisyys tarttuu myös useimpiin rovasti Martinin lapsista, kiihkeimmin Lauriin, joka vielä jokin aika sitten oli kiihkoillut heränneitä vastaan mutta joka nyt lähtee Anteron kanssa hakemaan Paavo Ruotsalaiselta elämän eväitä. Pitkähköjen hengellistä heräämistä kuvaavien jaksojen keskellä lukija saattaa ihmetellä, että näin helpostiko kansalliset pyrkimykset vaihtuvat nöyristelevään uskovaisuuteen. Romaani säilyttää kuitenkin monitasoisuutensa, eikä herännäisyys säästy kritiikiltä. Laurin kiihkoilu näyttää vastenmielisimmät puolensa kohtauksessa, jossa hän pilaa sisarensa häät rupeamalla saarnaamaan joukon syntisyydestä, kun tanssin on tarkoitus alkaa.

Tärkeä vastakohta Laurille on Robert-veli, joka on ottanut kansallisuusaatteen kaikkein velvoittavimmin ja matkustanut Lappiin tutkimaan kieltä ja kansanperinnettä. Matka koituu kohtalokkaaksi Robertin terveydelle, mutta kuolinvuoteellaankaan hän ei ole muiden tavoin kiinnostunut sielunsa autuudesta vaan työnsä merkityksestä. Robertin viesti Anterolle kuuluu: ”Sanokaa sille Hagmanille, että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vaan niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.”

Kevättä ja takatalvea näkyy arvostellun ihmiskuvauksen ohuudesta: sen henkilöt näyttäytyvät tiettyjen aatteiden ja tyyppien edustajina pikemmin kuin elävinä ihmishahmoina. Arvosteluun voi olla aihettakin, mutta ainakin Anteron luonne herkkänä, ehkä orpouden johdosta muovautuvaisena, aatteille, vaikutteille ja luontoelämyksille alttiina nuorenamiehenä tulee hyvinkin koskettavasti kuvatuksi. Myöskään papin uralle antautuminen ei paaduta Anteron mieltä niin, ettei hän tunnustaisi mielessään Robertin kritiikin oikeutusta.

Kevään ja takatalven henkilövalikoima on varsin laaja – siinä vilahtelee myös originelleja sivuhenkilöitä – ja toiset on kuvattu vahvemmin kuin toiset. Joidenkin hahmojen luonnosmaisuudesta huolimatta kerronnan tenhovoima sai ainakin minun tajunnassani romaanin tapahtumat ja ilmapiirin elämään varsin väkevästi. Kevät ja takatalvi on rikas romaani tavalla, josta tämä blogi juonipaljastuksineen ei anna kuin kalpean aavistuksen.

***

Kevään ja takatalven avaamille näköaloille antaa omasta näkökulmastani aikaperspektiiviä huomio, että kuvatusta 1840-luvusta kirjoitusajankohtaan (1906) on suunnilleen yhtä pitkä aika kuin tästä syntymääni (1964) ja siitä taas nykyhetkeen. Sukupolveni on syntynyt Suomeen, jossa suomen kielen asema täysipätöisenä sivistyskielenä on tuntunut itsestäänselvyydeltä, mutta ei tarvitse mennä kuin pari elämäni mittaa taaksepäin, niin saavutaan Ahon kautta aikaan, jolloin tuollainen asema oli vasta kaukainen, paljon vastustusta kohdannut haave.

Romaanissa Lönnrotin ja Snellmanin luomaa innostuksen ”kevättä” seuraa ”takatalvi”, joka ilmenee Saiman lakkauttamisessa ja vuoden 1850 kieliasetuksessa. Lönnrotin kaltaisten kieli-ihmisten sitkeyden, intomielen ja kyvykkyyden ansiosta seurasi kuitenkin suomalaisen kulttuurin hämmästyttävä nousukausi, jonka keskellä Ahokin eli siihen oman tärkeän panoksensa antaen. Entä nykyään – elämmekö keskellä laskukautta? Onko intomieltä seurannut saavutuksen itsestäänselvyys ja lopulta välinpitämättömyys? Näiltä ajatuksilta ei pysty välttymään, kun esimerkiksi seuraa yliopistoissa vallitsevaa kritiikitöntä antautumista kaikennielevälle englantilaistamiselle.

Sekä kansalliselle että hengelliselle herätykselle on romaanin maailmassa leimallista ihanteellisuus ja kiihkeys, jolla etsitään elämälle suuntaa antavaa ulottuvuutta jokapäiväisten itsekkäiden pyyteiden tuolta puolen. Heränneiden maailmankuvassa elämä on yhtämittaista parannuksentekoa synnin vallitsemassa maailmassa, ja vielä ehdottomampi epäitsekkyyden vaatimus sisältyy edellä siteerattuun Robertin kritiikkiin. Kontrasti nykyaikaan on valtava: kirkossa ei tietääkseni saarnata synnistä, eikä ihmisiä muutenkaan ole muotia syyllistää, vaan tiedotusvälineet ovat täynnä ohjeita itsekeskeisten pyyteiden tyydyttämiseen. Edes ympäristöliike ei enää P. Linkolan tavoin saarnaa elintason laskun välttämättömyydestä, vaan konsensuksena tuntuu olevan ajatus, että jotenkin pystyisimme välttämään ekokatastrofin elintapojamme muuttamatta.

Ihmisten varallisuuserot eivät ole Kevään ja takatalven polttopisteessä varsinaisen yhteiskunnallisen kirjallisuuden tavoin mutta tulevat kyllä ikään kuin taustana esille. Eräässä järkyttävässä kohtauksessa Antero saapuu rutiköyhään tölliin, jonka isäntäväki on sairaalloista ja työkyvytöntä ja lapsista puolet nälkään kuolleita. Enoltaan perinnön saanut Antero lahjoittaa perheelle rahat lopputalven viljoihin, mistä talonväki saa aiheen kiittää Jumalaa, joka kuitenkin aina lopulta auttaa pahimman yli. Uskonto on ”oopiumia kansalle” aikana, jolloin Suomessa ei ollut vielä kuultukaan työväenliikkeestä ja Marx vasta aloitteli toimintaansa.

Vaikka kukaan ei voi kaivata aikaa, jolloin lapsia kuoli nälkään, on myönnettävä, että jotkin piirteet romaanin tai sen kirjoitusajan maailmassa herättävät minussa tietynlaista atavistista nostalgiaa. Uskon, että on ihmiselle hyväksi, jos hän voi tuntea toimintansa liittyvän johonkin itseään laajempaan tai korkeampaan päämäärään, vaikka en esitäkään, että mielekkäät päämäärät löytyisivät Raamattu-uskovaisuudesta tai edes kansallisista projekteista. Nykyihmisen epäluonteva suhde kuolemaan voi kyllä hyvinkin johtua uskonnollisen ulottuvuuden kuihtumisesta, mutta tämän ulottuvuuden voi ymmärtää avarammin, kuten Ahokin selvästi teki. Kuten Antero avausluvussa – ehkä osittain Ahon alter ego – uhitellen körteille heittää, ”Se vanha pakanuus, se se vasta oikeata kristillisyyttä onkin.”

Mitä elintasoon tulee, olemme selvästi kulkeneet ihannetilan ohi liiallisen yltäkylläisyyden puolelle; ongelmia ovat nyt liikalihavuus ja liiallinen viihde. Tunnustan kaipaavani elämän suhteellista yksinkertaisuutta vailla nykyistä tavara- ja infoähkyä. Maakansa teki töitänsä Jumalaan luottaen ja ikään kuin Jumalan välittömästi aistien, juurtuneena maisemaansa ja vailla huolta luonnon turmeltumisesta. Ja kun henkisiä harrastuksia ilmeni, niiden päämäärät olivat selkeät ja ihanteelliset.

Emme voi tai halua palata vanhaan, mutta vanha ja vanhanaikainen voi paradoksaalisesti tuntua kuin tuoreelta tuulahdukselta ajalta, jolloin maailma oli nuorempi. Se voi tarjota nykyihmiselle terveellisiä muistutuksia elämän ulottuvuuksista, joista olemme ehkä vieraantuneet mutta jotka ovat keskeisenä vaikuttaneet kulttuurimme muodostumiseen. Tunnen suurta kiitollisuutta niin Lönnrotia kuin Ahoakin kohtaan; on hienoa, että sellainenkin kirja kuin Kevät ja takatalvi on olemassa antamassa kaksoisvalaistusta korkeamman suomalaisen kulttuurin nuoruusvaiheille.