Aamu Tyksissä

Satunnaisia heräämisiä

Avaan silmäni. Olemme tulleet jonnekin sairaalaan. Joku on jäänyt auton alle ja mää kuulemma tunnen sen. Katrin kasvot ovat itkuiset ja lapset ihan pelästyneen näköisiä. Syystä tai toisesta minua ei liikuta pätkääkään jonkun jätkän kurja kohtalo. Väsyttää vaan. Ehkä siksi minä olenkin käynyt lepäilemään tähän sänkyyn.

xxx

Merkillinen asia. Sänkyäni roudataan vähän väliä johonkin toimenpiteeseen aivan eri rakennukseen tuntemattoman riuskan nuorenmiehen toimesta. Matka on kyllä hauska, sillä yhdyskäytävää pitkin kulkeminen on kuin liukuisi vesiliukumäessä selällään pää alaspäin. Takaisin torniin ei tarvitse kävellä, vaan heräät taas sängyssä, kun taas seuraava nuorimies lähtee viemään sinua toimenpiteeseen. Se merkillinen asia on aika, jota olen seurannut, onkin mennyt tunnin taaksepäin toimenpiteen aikana. Täällä on varmaan kellot ruotsin ajassa tai jotain.

xxx

Jotain tapahtuu. Sängyn ympärillä on lääkäri ja hoitajia, mutta yhdellä on kädessään peili, joten arvaan jotain, kun kuulen samaan aikaan miesäänen puhuvan jotain vakavista vaurioista. Olen kuitenkin iloinen ja riemuni kasvaa entisestään, kun totean kaikkien hampaiden olevan oletettavasti paikoillaan ja naama muutenkin muodossaan, toinen silmä tosin näkymättömissä.

Aamu T-Sairaalassa suunnilleen 13.11.2018, noin viikko törmäyksestä rekkaan tai ehkä seuraava päivä

 

Putoan syvään kaivoon tai kai sitä voi kutsua mustaksi aukoksi, vaikka kaivon muoto parhaiten sitä todistaa. Kaadun hervottomasti taakseni kiertyen vartaloni ympäri ja raajani saavuttavat minut nestemäisinä eri suunnista. Eteeni räjähtää valomeren läpi mitä merkillisimpiä kuvauksia esineistä ja asioita, joita olen tavalla tai toisella viime aikoina käsitellyt. Sänky, hoitajat, Simpsons, liemiruoka, lääkkeet, kylmyys, T-sairaalan olemus.

Avaan silmäni. Sen, jonka rähmä täytyy varovasti sormella pyyhkiä ja jonka saa osittain auki. Edessäni on kaikessa komeudessaan sairaalavuoteeni, jonka päästä molemmat isovarpaani heiluttavat sinistä lakanaani toiminnan merkiksi. Hymyilen. Kattoa hallitsee sairaalavuoteeni osittain ympäröimä, oikealta kaartuva, katosta roikkuva, muotoiltu rullakisko. Laitteeseen asennetaan kaiketi särmit tarvittaessa. Ehkä juuri sen tähden jäin tarkastelemaan kiskolaitteeseen tilapäisesti asennettua muodissa olevaa tilataideteosta, joka roikkui jatkopääni yläpuolella. Kyseessä on siis ollut käsittääkseni aito 30-luvun ajoneuvo, joka on kutistettu ja prässätty näihin nykyisiin mittoihin. Ja vielä alkuperäiset kuski ja kuljetettavat mukana? Tunnustan itsekin erilaisia taiteita ja eikä tilataideteos ole yhtään sen halveksittavampaa kuin klassinenkaan vaihtoehto. Myös ymmärrän tällaisen taiteen rahallisen arvon. Jos yhteen tällaiseen toipumis- huoneeseen, joita lienee kymmeniä, laitetaan näin laadukasta nykytaidetta niin hyvä tavaton sentään…

Nousen vuoteelta ylös tumman violettiin huoneeseen. Nousu käy yllättäen kätevästi, koska ranne, käsivarsi eikä kylkiluutkaan laita yhtään vastaan. Ymmärrän kyllä, että Turku on laittanut sairaalansa kuntoon ja samalla saanut kuuluisuutta hakevien taiteilijoiden elämysjälkiä yleisön nähtäville. Mutta ehkä tämä on jo liikaa. Huone muuttaa väriään violetista vaalean punaiseksi samanaikaisesti, kun lähestyn seinää. Kappas, en olekaan huomannut aiemmin, että päätyseinä onkin jaettu ruudukkoon, jonka vain yksi osanen on piirrettyjä suoltava television näyttö. Kaikissa muissa on esiteltynä vaatteita, kenkiä, käsilaukkuja… Puhtaaksi taideinstallaatioksi tämän oivaltaa nokkelasti koska esitellyt tuotteet ovat aivan väärän kokoisia. Lisäksi kenkien värit ja pintamateriaali vaihtelivat kuin hypnoosiseepian pinta ja käsilaukku ei mahtunut kokonaan ruutuunsa, joten sen alaosa leikkaantui irti. Mutta tajuttoman hintaiseksi tällainen projekti tulee, kun vähänkään kalkyloi toipumishuoneiden määrää. Ja sairaaloita, mitä näitä on T, U, A… Näitten on ehkä palkattava nykytaiteilijoita sairaalaan.

Ehkä seuraava päivä

Tunnen olevani vahva ja uudentiedon kipeä. Olen jo hyvällä menestyksellä harjoitellut liikkumista omin avuin ja hallitsen lähialueen. Hoitajia pitää aina tervehtiä, kun poistun osastolta. Hyvä, että jossain on vielä kunnon käytöstavat kunniassaan. Vahvuuteni varaksi otan mukaan uudenmallisen rollaattorin, jossa voi tarvittaessa roikkua kainaloistaan. Voimani riittäisivät epäilemättä kuljeskeluun sairaalan alueella, mutta varma on aina paras. Ja varsinkin kun tietää sen kuuluisan nukkumatin väijyvän tässä laitoksessa. Häntä varten on kuljettavan reitin varrelta tarkastettava vapaat sohvat ja muut lepopaikat, joita täällä on ihan riittävästi. Osastosta käytävälle ovi avautuu taikuudella, mutta vain sisälle osastoon päin. Viuhahdan iloisesti käytävälle vaalean sinisessä asusteessani ja askeleeni on kevyt. T-sairaalan pääkäytävät ovat suuret, avarat ja täynnänsä merkillisyyksiä. Arkkitehtuurista kuvataidetta, savitiilitehdasnäyttely, reippaan näköistä henkilökuntaa ja merkillisiä ihmisiä merkillisine murheineen.

Selviydyttyäni hissillä ensimmäiseen kerrokseen, samoilen muina miehinä läpi kahvilan pysähtyäkseni mustan marmoriseinän eteen. Olen ennenkin reissuillani kohdannut mustia seiniä. Mutta tämäpä lilluttikin vettä pystysuoralla pinnalla aivan kuin katsoisin näkymää vatsallani maaten. Eipä heti uskoisi tuotakaan, joten katselen varovasti ympärilleni havaitakseni seuraako joku tekemisiäni. Jokunen sairaalan asukki nauttii kahviaan ja eräs syö pehmeää kinkkusämpyläänsä. Juuri sellaista, jota olen kanttiinin lasin takaa palavasti ihaillut. Näitä tuskin tekemiseni vähempää kiinnostaa, joten kurotan käteni kohti marmoriseinää. Tunnen suunnatonta mielihyvää jännityksen noustessa sormenpäideni lähestyessä hypnoottisesti läikehtivää mustaa vettä. Lumous särkyy. Sormistani roiskuva vesi kastelee toisen lahkeeni. Vesi ei kietonutkaan minua kauttaaltaan maagiseen syleilyynsä, vaan onkin selvästi vain loivaa seinää pitkin valuvaa tavallista, kylmää vettä. Sydämessäni tunnen aivan kuin kaikki se tieto, elämän tarkoitus ja tavoittelemisen arvoinen jumaluus olisi paljastunut minulle tyhjänpäiväisenä turhuutena.

0
pakanapoika
Laitila

51-vuotias kansalainen, joka on 2018 sattuneen onnettomuuden jälkeen yhä sairaslomalla vaikean aivovamman vuoksi. Kirjoittelen kommentteja ja kirjoitelmia lähinnä viihdyttääkseni itseäni ja mitään kirjoittamaani ei tarvitse ottaa todesta eikä niistä pidä kimpaantua. Tyylini on aina ollut hyvinkin kyyninen, huumorini hämärää tai mustaa ja yleensäkin kaikki on kirjoitettu ns. pilkki silmäkulmassa.
Puolueeni on Muinaissuomalaisten keskustaliberaalit ja en ole pyrkimässä minnekään. Lähinnä eläkettä odottelen ja arvuuttelen asioita, mitä tuleman pitää. Tauolla on työelämä, maanpuolustusharrastus (vääp.) ja vähän kaikki muukin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu