Aamu Tyksissä
Satunnaisia heräämisiä
Avaan silmäni. Olemme tulleet jonnekin sairaalaan. Joku on jäänyt auton alle ja mää kuulemma tunnen sen. Katrin kasvot ovat itkuiset ja lapset ihan pelästyneen näköisiä. Syystä tai toisesta minua ei liikuta pätkääkään jonkun jätkän kurja kohtalo. Väsyttää vaan. Ehkä siksi minä olenkin käynyt lepäilemään tähän sänkyyn.
xxx
Merkillinen asia. Sänkyäni roudataan vähän väliä johonkin toimenpiteeseen aivan eri rakennukseen tuntemattoman riuskan nuorenmiehen toimesta. Matka on kyllä hauska, sillä yhdyskäytävää pitkin kulkeminen on kuin liukuisi vesiliukumäessä selällään pää alaspäin. Takaisin torniin ei tarvitse kävellä, vaan heräät taas sängyssä, kun taas seuraava nuorimies lähtee viemään sinua toimenpiteeseen. Se merkillinen asia on aika, jota olen seurannut, onkin mennyt tunnin taaksepäin toimenpiteen aikana. Täällä on varmaan kellot ruotsin ajassa tai jotain.
xxx
Jotain tapahtuu. Sängyn ympärillä on lääkäri ja hoitajia, mutta yhdellä on kädessään peili, joten arvaan jotain, kun kuulen samaan aikaan miesäänen puhuvan jotain vakavista vaurioista. Olen kuitenkin iloinen ja riemuni kasvaa entisestään, kun totean kaikkien hampaiden olevan oletettavasti paikoillaan ja naama muutenkin muodossaan, toinen silmä tosin näkymättömissä.
Aamu T-Sairaalassa suunnilleen 13.11.2018, noin viikko törmäyksestä rekkaan tai ehkä seuraava päivä
Putoan syvään kaivoon tai kai sitä voi kutsua mustaksi aukoksi, vaikka kaivon muoto parhaiten sitä todistaa. Kaadun hervottomasti taakseni kiertyen vartaloni ympäri ja raajani saavuttavat minut nestemäisinä eri suunnista. Eteeni räjähtää valomeren läpi mitä merkillisimpiä kuvauksia esineistä ja asioita, joita olen tavalla tai toisella viime aikoina käsitellyt. Sänky, hoitajat, Simpsons, liemiruoka, lääkkeet, kylmyys, T-sairaalan olemus.
Avaan silmäni. Sen, jonka rähmä täytyy varovasti sormella pyyhkiä ja jonka saa osittain auki. Edessäni on kaikessa komeudessaan sairaalavuoteeni, jonka päästä molemmat isovarpaani heiluttavat sinistä lakanaani toiminnan merkiksi. Hymyilen. Kattoa hallitsee sairaalavuoteeni osittain ympäröimä, oikealta kaartuva, katosta roikkuva, muotoiltu rullakisko. Laitteeseen asennetaan kaiketi särmit tarvittaessa. Ehkä juuri sen tähden jäin tarkastelemaan kiskolaitteeseen tilapäisesti asennettua muodissa olevaa tilataideteosta, joka roikkui jatkopääni yläpuolella. Kyseessä on siis ollut käsittääkseni aito 30-luvun ajoneuvo, joka on kutistettu ja prässätty näihin nykyisiin mittoihin. Ja vielä alkuperäiset kuski ja kuljetettavat mukana? Tunnustan itsekin erilaisia taiteita ja eikä tilataideteos ole yhtään sen halveksittavampaa kuin klassinenkaan vaihtoehto. Myös ymmärrän tällaisen taiteen rahallisen arvon. Jos yhteen tällaiseen toipumis- huoneeseen, joita lienee kymmeniä, laitetaan näin laadukasta nykytaidetta niin hyvä tavaton sentään…
Nousen vuoteelta ylös tumman violettiin huoneeseen. Nousu käy yllättäen kätevästi, koska ranne, käsivarsi eikä kylkiluutkaan laita yhtään vastaan. Ymmärrän kyllä, että Turku on laittanut sairaalansa kuntoon ja samalla saanut kuuluisuutta hakevien taiteilijoiden elämysjälkiä yleisön nähtäville. Mutta ehkä tämä on jo liikaa. Huone muuttaa väriään violetista vaalean punaiseksi samanaikaisesti, kun lähestyn seinää. Kappas, en olekaan huomannut aiemmin, että päätyseinä onkin jaettu ruudukkoon, jonka vain yksi osanen on piirrettyjä suoltava television näyttö. Kaikissa muissa on esiteltynä vaatteita, kenkiä, käsilaukkuja… Puhtaaksi taideinstallaatioksi tämän oivaltaa nokkelasti koska esitellyt tuotteet ovat aivan väärän kokoisia. Lisäksi kenkien värit ja pintamateriaali vaihtelivat kuin hypnoosiseepian pinta ja käsilaukku ei mahtunut kokonaan ruutuunsa, joten sen alaosa leikkaantui irti. Mutta tajuttoman hintaiseksi tällainen projekti tulee, kun vähänkään kalkyloi toipumishuoneiden määrää. Ja sairaaloita, mitä näitä on T, U, A… Näitten on ehkä palkattava nykytaiteilijoita sairaalaan.
Ehkä seuraava päivä
Tunnen olevani vahva ja uudentiedon kipeä. Olen jo hyvällä menestyksellä harjoitellut liikkumista omin avuin ja hallitsen lähialueen. Hoitajia pitää aina tervehtiä, kun poistun osastolta. Hyvä, että jossain on vielä kunnon käytöstavat kunniassaan. Vahvuuteni varaksi otan mukaan uudenmallisen rollaattorin, jossa voi tarvittaessa roikkua kainaloistaan. Voimani riittäisivät epäilemättä kuljeskeluun sairaalan alueella, mutta varma on aina paras. Ja varsinkin kun tietää sen kuuluisan nukkumatin väijyvän tässä laitoksessa. Häntä varten on kuljettavan reitin varrelta tarkastettava vapaat sohvat ja muut lepopaikat, joita täällä on ihan riittävästi. Osastosta käytävälle ovi avautuu taikuudella, mutta vain sisälle osastoon päin. Viuhahdan iloisesti käytävälle vaalean sinisessä asusteessani ja askeleeni on kevyt. T-sairaalan pääkäytävät ovat suuret, avarat ja täynnänsä merkillisyyksiä. Arkkitehtuurista kuvataidetta, savitiilitehdasnäyttely, reippaan näköistä henkilökuntaa ja merkillisiä ihmisiä merkillisine murheineen.
Selviydyttyäni hissillä ensimmäiseen kerrokseen, samoilen muina miehinä läpi kahvilan pysähtyäkseni mustan marmoriseinän eteen. Olen ennenkin reissuillani kohdannut mustia seiniä. Mutta tämäpä lilluttikin vettä pystysuoralla pinnalla aivan kuin katsoisin näkymää vatsallani maaten. Eipä heti uskoisi tuotakaan, joten katselen varovasti ympärilleni havaitakseni seuraako joku tekemisiäni. Jokunen sairaalan asukki nauttii kahviaan ja eräs syö pehmeää kinkkusämpyläänsä. Juuri sellaista, jota olen kanttiinin lasin takaa palavasti ihaillut. Näitä tuskin tekemiseni vähempää kiinnostaa, joten kurotan käteni kohti marmoriseinää. Tunnen suunnatonta mielihyvää jännityksen noustessa sormenpäideni lähestyessä hypnoottisesti läikehtivää mustaa vettä. Lumous särkyy. Sormistani roiskuva vesi kastelee toisen lahkeeni. Vesi ei kietonutkaan minua kauttaaltaan maagiseen syleilyynsä, vaan onkin selvästi vain loivaa seinää pitkin valuvaa tavallista, kylmää vettä. Sydämessäni tunnen aivan kuin kaikki se tieto, elämän tarkoitus ja tavoittelemisen arvoinen jumaluus olisi paljastunut minulle tyhjänpäiväisenä turhuutena.
Kyseinen teksti on puhtaaksi kirjoitettu kooste erilaisista muistiinpanoista, muistoista, tunnelmista, joita koetin työläästi pitää mielessäni sairaalassa ollessani. Paljon muuta en ennen joulua muistakaan.
Tällä hetkellä pääkoppa pelaa ja kuntoutuminen on loppusuoralla. Ainakin omasta mielestäni.
Ilmoita asiaton viesti
Ystävien, sukulaisten ja tuttavien pyynnöstä laitan tähän jatkeeksi, ja itsenikin takia, eräänlaista toipumisseurantaa. Laitan tähän koosteen mielestäni asiaan kuuluvia kirjattuja asioita tähän päivään. Päivitän myöhemmin, mikäli mieleni tekee.
Onnettomuus
Itse onnettomuushetkestä en muista mitään. Tiistaina 6.11.18 lähdin kävellen ystäväni luo sopimaan seuravan viikonlopun ohjelmasta. Tällöin olisi koko viikonvaihteen kestävä yö SRA-kilpailu Laitilassa. Kristian Sukari toimii kilpailujen kilpailujohtajana ja minä toimitsijana, eli joutuisimme ampumaan ne rastit, jotka ehdimme. Lisäksi perjantaina olisi Laitilan Kaupungin pikkujoulujuhlat, joiden pikkujoulutoimikunnassa myöskin toimimme reippaina, kuten aina. Olin itse päättämässä tapahtuman pääesiintyjästä ja Krisu lavalla esiintymässä kera rytmiorkesterinsa Iwan. Monitaitoinen mies siis kerta kaikkiaan.
Pyrin kävelemään joka päivä vähintään sen kymmenen kilometriä. Olen pitänyt nyrkkisääntönä kunnon puolesta sitä, että reserviläisenä 45-vuotiaaksi asti pitää olla toimintakunnossa, ettei sitten hävetä jos riviin temmataan. Olen tallaillut lähes päivittäin ainakin 13 vuotta näitä muutamaa tietä, mitä alueella kulkee ja ikäpaalukin meni ohi, mutta tein sopimuksen taas muutamaksi vuodeksi eteenpäin MPK:n kanssa, jotta pakotun pitämään yllä sotilaallista toimintakykyä. Joskus keli on mainio, joskus koiranilma kuten nytkin. Vihmova vesisumu ja näkyvyys huono.
Takaisin tullessani pimeältä metsätieltä 8-tien laitaan olen nähtävästi pysähtynyt, katsonut molempiin suuntiin ja todennut tilanteen olevan sellainen, että ripeästi liikkuen ehtii hyvin ennen Raumalta tulevaa autoa. Se onneton puoli oli siinä, että ennen tätä autoa oli tulossa rekkayhdistelmä, jota en sitten huomannut kuin vasta kohdatessamme. Kuulohavaintoja on selvitysten mukaan estänyt joko Ramstein tai Metallica.
Rekkakuski on havainnut lähestymiseni keltaisessa takissani tien vasemmalta puolen ja kaiketi käsittänyt minunkin havainneen hänet. Yllätys on varmasti ollut melkoinen, kun olen lähtenyt koikkelehtimaan suoraan ajolinjalle. Kuski on jarruttanut ja ohjannut oikealle niin ripeästi kuin tuollaista rekkaa nyt ohjata saattaa. Osumakohta on ollut maskin vasemmassa reunassa, josta rikkoutunut maski ja puskuri. Takana tullut on käsittänyt tapahtuman peurakolarina ja varmaan miettinyt, että onpa kumma peura, kun seikkailee heijastinliivit päällä.
Olen siis paiskautunut parikymmentä metriä siististi asfaltille, koska muita murtumia ei ole kuin välittömästi kohtaamisessa tullut kallonhalkeaminen ja muutama kylkiluu sekä toinen ranne. Paikalle saapunut poliisi on todennut minun olevan yhä hengissä vaikkakin otsa sisään painuneena ja hetken perästä tullut ambulanssi on poiminut minut kyytiin. Tajuttomuus aste on ollut 3 (mitä lie tarkoittaakin) ja ennen Turkua olen jo osannut nimeni kertoa ja vetänyt melkoiset sambat, sillä ”selän vaurioita ei ole voitu tarkastaa potilaan rimpuilun vuoksi”.
Tästä eteenpäin olenkin jo selventänyt tunteitani päätekstissä. Seuravaksi lähdetään toipumaan.
Ilmoita asiaton viesti
Muisti
Sairaala aikana pääsin sängystä jaloilleni viikossa, mutta muisti alkoi keppostella minulle monin tavoin. Sairaalassa sitä ei huomannut, mutta heti kotiinpaluun jälkeen ryhdyin löytämään itseni milloin mistäkin arvuutellen mitä, miksi, mihin?
Olin toki aikaisemminkin ollut hajamielinen, mutta tämä homma kävi nyt päivittäiseksi.
Olen tiskaamassa astioita ja vilkaisen taakseni. Apupöydältä on siivottu tavarat pois ja 2/3 pöydästä on puhdistettu leivänmuruista tiskirätillä, joka on syystä tai toisesta jäänyt kesken liikkeen paikalleen makaamaan. Tai kun tulen vessasta, läheinen kysyy, ettenkö huomaa mitään? Arvuuttelen hetken, että kävin istualtaan pissalla, vedin pöntön, pesin ja kuivasin kädet. Valotkin sammutin. Mitä vielä voi unohtua. Tässä vaiheessa seuraan osoittavaa sormea ja huomaan täysillä olevan vesihanan ja tajuan voimakkaan kohinan äänen.
Tämä on vähän ongelmallista, kun muistisairaan pitäisi muistella aikoja, jolloin muisti ei toiminut. Mutta onneksi olen toipumaan päin ja voin käsitellä asiaa nyt kun nähtävästi vieläkin muistan aiheen mistä kirjoitan. Ennen vuodenvaihdetta käynneistä ja keskusteluista lääkäreiden kanssa ei ole mitään muistikuvaa. Tammikuussa purettiin nenän sisältö (jotain tukiputkia) ja kehuttiin toipumista. Minun oli pakko kertoa hänelle vahvasta tuntemuksestani, että olemme tavanneet ennenkin. Tiedän, etten tunne häntä, mutta eleet ja ääni paljastavat jotain. Juu kyllä. Hän on se lääkäri, joka on kursinut naamaluuni kokoon ja olemme keskustelleet useita kertoja.
Mahtoikohan olla sama lääkäri, joka oli lähtötarkastusta suorittamassa minulle oltuani toista viikkoa sairaalassa. Minut saatettiin lähtötarkastukseen kahden iloisen hoitajan välissä. Kesken neuvottelujemme lääkäri keskeytti minut ja kysyi, miksi minä olen täällä hänen kanssaan? Vastasin tietysti reippaasti ja iloisen huolettomalla äänellä, että olen ollut kolarissa ja tarvitsen aseenkantolupia varten lääkärinlausunnon virkavaltaa varten. Olin vähän harmissani jäädessäni vielä yöksi sairaalaan, mutta kirjoitin tämän paperilapulle muistaakseni.
Juuri nyt muistini on kaiketi normaalilla tasolla, mutta en tiedä miten sitä mitataan. Mitä asioita pitää muistaa tai kuinka kauas ollakseen muistiltaan standardisuomalainen?
Ilmoita asiaton viesti
Päivitystä.
Hyviä huonoja uutisia. Olin ajotestissä ja nähtävästi meni läpi. Tunnin kiertoajelu Uudessakaupungissa komealla manuaali Audilla. Muistin nähtävästi paikat sen kummemmin kyselemättä ja ajossa ei juuri ollut huomautettavaa. Jään odottamaan lääkärin lausuntoa.
Neurologi soitti magneettikuvauksien tuloksista kertoakseen, että oli ollut ”aika tälli”, useita pieniä ruhjeita ja diffuusi aksonivaurio. Aivoruhjeet voivat parantua, mutta missään nimessä en saa jatkossa nyrkkeillä tai joutua vastaavaan kohtaamiseen rekkojen kanssa. Aivotärähdys voi olla kohtalokas.
Jatkosta ei osaa sanoa, mutta sairaseläkkeelle jään kuulemma joka tapauksessa ennen 60-vuoden ikää. Vanhuus tulee kuulemma aikaisemmin. Ei siinä mitään. Eletään loppuelämä sitten vähän raskaammin ja nopeammin. (Manowar – Fighting the world)
Nuorempani tämä tälli olisi ollut raskaampi, sillä se olisi poissulkenut toiminnallisen elämän tyystin. Tykkäsin ihan oikeasti aikanaan urheilusta, amerikkalaisesta jalkapallosta, armeijan tetsauksista, yleisestä mekkaloinnista ja hullun tempuista.
Lähestyvä viidenkymmenen vuoden rajapyykki ja kolme teiniä ovat tylsyttäneet parhaimman terän nuoruuden radikalismista, käytännössä kaiken vastustamisesta noin niin kuin yleisellä tasolla.
Ehkä nyt vaan on otettava erilainen lähestymistapa ja siirtyä harrastuksissa vaikka postimerkkien keräilyyn. Se kuulemma on varsin jännää. No reserviläistoiminta ja ammunta saivat jatkoluvan.
Myös lääkannabisresepti uusittiin tällä viikolla vuodeksi eteenpäin.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä se muisti vaan pätkii vieläkin joskus. Harvemmin, mutta hyvin vaikea arvioida milloin. Luen parasta aikaa neljää eri kirjaa samaan aikaan. Seuraan päivittäin noiden kirjojen seikkailua ympäri huoneistoa. Ne makaavat aina avattuina, selkäpuolet ylöspäin vaihtaen täysin satunnaisesti paikkaa välillä keittiö, eteisen pöytä, sohvapöytä, wc, sänky. Aina kun mieleni tekee lukea poimin lähimmän opuksen käteeni ja alan lukea. Se, jääkö mieleeni mitään muistiin on toisarvoista. Pystyn hetkessä tempautumaan kirjan tarinoihin ja viihtyvyys on minulle tärkeämpää kuin niiden sisältämä tieto.
Tällä hetkellä Pärmin pirut, Juhannustanssit, Ikuiset ystävät ja Otto Skorzeny tuli juuri valmiiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Muisti pätkii yhä satunnaisesti. Vaimo löysi juuri eilen ruoka-annoksen mikrosta. Minä olen käytännössä ainoa mikron käyttäjä ja homeesta päätellen ruoka on ollut mikrossa useamman päivän.
Ilmoita asiaton viesti
Tasapaino
Tasapaino on heilutellut lievästi koko ajan sairaalasta päästyäni. Ensi alkuun oiretta ei edes huomioinut, kun joka tapauksessa piti ottaa tukea milloin mistäkin ja käydä vähän väliä lepäilyasentoon voimienpuutteen vuoksi. Ensimmäisellä viikolla kotona pissalle mennessä joko käteni ote petti tai jalkani voimat. Istahdin siis rajunpuoleisesti pytylle, jolloin se piti lohkeavan posliinin äänen ja kasteli pyllyni kylmällä vedellään. Onneksi pytty saatiin vaihdettua pikaisesti, sillä seuraavaa pyttyä varten pitäisi kiivetä rappusia kerros ylöspäin.
Tällä hetkellä tasapainohäiriöitä ei juuri ole kuin rasituksen jälkeen. Muutama päivä sitten saavutin yhden välitavoitteen eli uskaltauduin Salo-Palttila-Laessaari (5,6km) kierrokselle. Onnistuneen suorituksen jälkeen olo säkkituolissa maaten vastasi leppoisaa juhannuslauantain aamupäiväkänniä muutaman tunnin sammumisineen, enkä ole suunnitellut kulkevani yhtä soittoa näin pitkää reittiä enää hetkeen.
Huojuminen ei koskaan tunnu huonolta eikä siitä tule pahaa oloa
Kylmyys
Osastolla ollessani kylmänhorkkakohtaukset olivat tavallisia. Välillä päälläni oli lämmitettyjä painopeitteitä.
Joulukuussa olen kirjannut horkkakohtausten toistuvan kolmesti päivässä kellon tarkasti. Toisessa lapussa taas lukee säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kolme kertaa, yleensä.
Nykyisin kylmä kulkee kausina ja saattaa olla riippuvainen kylmässä vietetystä ajasta. Viikko sitten oleskelin ulkona pakkasessa hetkisen ja seuraavat kolme päivää halailin pattereita ja nukuin vaatteet päällä peiton ja säkkituolin kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Kylmänkohtauksia on mielestäni harvemmin, mutta selvästi kylmänherkkyyttä havaittavissa.
Huimaus on vähän kummaa kun tuntuu, ettei se ole hävinnyt minnekään vaan tulee aina rasituksen tai pitkän keskustelun jälkeen.
Ilmoita asiaton viesti
Tasapaino ei ole hallinnassa väsyttyäni ja kylmyys on yhä yhtä helvettiä.
Ilmoita asiaton viesti
Unet
Unet karkasivat kokonaan. Siis olen elänyt varsin unitäyteläistä elämää koko ikäni. Kuinkahan monta kertaa herätyskello on rikkonut hyvät uneni ja vaikka kuinka olen yrittänyt pitää mielessäni unen yksityiskohtia, ne katoavat tavoittamattomiin. Toisinaan olen onnistunut jatkamaan kesken jäänyttä unta. Uneni olivat varsin täyteläisiä, värikkäitä, toiminnallisia ja usein niissä oli jopa hyvä juoni tai opetus.
Mutta nyt ne sitten ovat poissa. Joka aamu herään lievään krapulaan ja sekavaan oloon. Ensimmäinen mielikuva on aina pettymyksekseni viimeisimmät ajatelmat, mitä minulla oli juuri ennen nukahtamistani. Unet olivat minulle tärkeitä ja kun keskustelin onnettomuudestani erään apteekkarin kanssa, hän naurahti, että kyllähän apteekissa sellaiset tropit löytyvät, joilla unet tulee takaisin. Jäin vähän epäilevälle kannalle, mutta koska haluan tarinoihini onnellisen lopun, niin olen varsin kiinnostunut sellaisista tropeista. Tulen kysymään aiheesta ensiviikolla lääkäriltä, kun käymme magneettikuvaamassa otsaani. Kiitos vakuutusyhtiön, pääsin heti enkä vasta puolen vuoden päästä.
Ilmoita asiaton viesti
Unet eivät ole palanneet vieläkään.
Ilmoita asiaton viesti
Kivut, säryt ja luunmurtumat
Itse kiputiloja en muista ollenkaan, mutta kyllä niitä on ollut. Vielä joulukuun alkupäivinä nukuin ainoastaan selälläni, koska kylkiluut eivät muuta vaihtoehtoa sallineet. Vieläkin kylki on arka ja nukkuessani tarvitsen säkkituolia, jolla asetella vartalo mukavaan asentoon. Kylkiluut jäävät sojottamaan ulospäin aiheuttaen ongelmia, jos menen tulevaisuudessa johonkin Mr. Vartalo-kisoihin. Ranne vihloo vieläkin tietyissä asennoissa.
Yläleuka halkesi kahtia ja palaset ei mennyt kohdalleen niin kuin legoissa. Hampaita hiottiin purennan parantamiseksi, mutta se tehtiin silloin kun suussa ei ollut ollenkaan tuntoa ja pientä fiksausta kaiketi jossain välissä tehdään.
Naaman luut eivät juuri satu tai särje. Alue tuntuu kuin joku painaisi kämmenellä naamaasi. Nenän sisus tuntui hirvittävälle aina putkien poistoon asti. Pään alueen ihon tunnon palaaminen kesti kauan ja oli yhtä kutinaa vaihtuvalla alueella lähestyen arpikohtaa. Arpi kulkee korvasta korvaan yläkautta ja pää on kuorittu kuin banaani, että luita on ollut kivampi fiksailla. Koko päälaki on tunnoton, mutta kutisee.
Kipulääkitys
Muistan muutaman kerran painaneeni osastolla hälytysnappia saadakseni kipulääkettä. En löytänyt omakannasta lääkkeen nimeä, minkä vaikutuksen alaisena blogissani kuvatut seikkailut tapahtuivat.
Kotiini sain mukaan Burana ja Panadol Fortea. Näitä vuorotellen kolme päivässä, tosin korvasin iltatabletit kotonani olleella Bedrocanilla. Muutaman päivän jälkeen siirryin myös aamusella Bedrocaniin ja jätin muut tyystin pois. Bedrocan tuntuu Buranaan nähden hieman miedommalta, mutta vaikutukset alkavat nopeammin ja ovat muniulotteisammat.
Ilmoita asiaton viesti
Koska kävin Turussa poikkesin myös käsikirurgilla ja hän kertoi, että luun pää toisesta käsivarren pitkästä luusta on murtunut. Se ei yleensä murru, kuin niin että värttinäluukin katkeaa ensin. Minun kohdalle osuvat yleensä vain merkilliset asiat. Luutuu kyllä, enkä voi pahentaa toipumista harjoittelulla.
Ilmoita asiaton viesti
Väsymys
Luonnottoman väsymyksen huomasin itse vasta muutama viikko sitten. Olen olettanut, että uupuminen johtuu pelkästään parin kuukauden makoilusta ja puhtaasta laiskuudesta. Olen virkeimmilläni aamupäivällä, jolloin yleensä kirjoittelen, siivoan teinien jäljet, tiskaan. Ja yleensäkin, jos jotain pitää suorittaa, teen ne aamupäivän aikana. Alkuviikosta kävin karsimassa pari omenapuuta, mitkä jäivät syksyn kiireiltä. Puutarhan hoito on ollut minulle tärkeä henkireikä. Nytkin huomasin suorastaan nauttivani puitten klähmimisestä ja parin tunnin rauhallisen urakan jälkeen en tuntenut itseäni sen väsyneemmäksi. Menin tekemään ruokaa ja ajattelin jatkaa iltapäivällä omenapuiden parissa. Mutta perunoiden ja porkkanoiden kuoriminen nähtävästi kävi niin voimille, että lykkäsin urakkaa seuraavaan aurinkoiseen päivään ja menin päiväunille.
Minulle on tuotu Hyväterveys-lehti (13/18), jossa on juttu Leinon Antin vähän vastavasta, mutta pahemmasta tapauksesta. Väsymys, muistikatkot ja mielialavaihtelut kuulostavat tutulta.
Mielialavaihtelut
Joulukuun alkupäiviä. Olen saanut kuulla, että sairaslomani kestää ensi alkuun jonnekin tammikuun loppuun. Kuljen hermostuneena ympäri keittiötä puhelin kädessäni. Ahdistukseni on repivän oloista ja puren hammasta, etten repeä itkemään. Olen jo kaivanut pomoni numeron esiin ja aion paljastaa hänelle, että olen aivan kunnossa ja minulle jostain syystä laitettu aivan liikaa sairaslomaa.
En kuitenkaan soittanut, vaan sain itseni rauhoitettua.
Tällaista ahdistusta ei ole ollut sen jälkeen, kun olen hyväksynyt vaurioni ja ymmärrän nyt, että aivot oikeasti tarvitsevat hetken aikaa elpyä.
Ilmoita asiaton viesti
Nukun yhä päiväunet epäsäännöllisesti paitsi päivinä jolloin olen ottanut Medikinettiä. Syön näitä epäsäännöllisesti päivinä, jolloin täytyy pysyä skarppina.
Ilmoita asiaton viesti
Jos nyt jollakulla on kokemuksia vastaavasta toipumisesta tai asiantuntevaa tietoutta jostakusta erillisestä ongelmasta, niin olen kuulolla.
Ilmoita asiaton viesti
Päivitystä vuosipäivän johdosta. Vuosi on mennyt ja olotila on hieman pettyneen sävyinen. Kesä meni hyvin ja parhaimmillaan oli päiviä, jolloin koin oloni lähestulkoon normaaliksi. Pienimuotoinen rehkiminen palautti perustilaan äkkiä. Olen siis tavattoman väsynyt, mutta nukun korkeintaan sen 9 tuntia. Tämän lisäksi otan pari päikkäriä (vartista neljään tuntiin). Unirytmi seilaa miten sattuu.
Siinä välissä kun olen hereillä ja pirteä, ei vastaantulija osaa mitään ongelmaa huomata, ellei sitten arvaa jotakin pään arvista. Kivut ovat pysyneet lääkityksellä hallinnassa ja muutaman kerran on tarvittu extraburanaa. Hienojakoista vapinaa esiintyy toisinaan kestäen yhdestä aamupäivästä muutamaan viikkoon. Huimaus on liki jatkuvaa ja tasapaino on huonoa väsyneenä. Reaktioajat ovat selvästi hidastuneet ja kirjoittaminen joskus haastavaa. Minusta on tullut vanhus.
Näkökentän reunamilla on välillä harhoja tai muita vilahduksia. Oikeassa silmässä oleva pintavaurion häiriökenttä laajeni, kun Olli-perkele ryhtyi mutustelemaan pöydälle unohtamiani silmälaseja. Nyt on siis oikeanpuoleisessa lasissa naarmuja, mutta sangat sain suoristettua tyydyttävään muotoon.
Mutta ei käy valittaminen, heikomminkin voisi asiat olla.
Ilmoita asiaton viesti
Tinnitys
Kolarin jälkeen on oikeassa korvassa alkanut melkoinen suhina. Arvioisin desibelimääräksi yli 70 db. Ääni kuvautuu rikkoutuneena paineilmaventtiilinä, joka on oikean olkapääni takana noin metrin parin päässä. Joskus suhina yltyy ”meteorisateeksi” zip, ziuh, zip, zip. Tämä vaihe on toisinaan jopa viihdyttävä, mutta suhina varsinkin nukkumaan mennessä on välillä ihan perkeleellisen riivaava.
Ilmoita asiaton viesti
Lasken tämän häiriön suurimmaksi yksittäiseksi viaksi. Kävin korvalääkärillä ja kuulopsykiatrilla(?) ja he kertoivat, että vaikka korva pyynnöstäni sammutettaisiin, suhina jäisi.
Ilmoita asiaton viesti