Viiden vuoden stressi

Hei arvoisa uusisuomi -sivuston lukija

”Häävieras ovelta kääntyi pois. Minne, tuskin ties. Hän kulkee kuni kuollut ois kuin kulkis unissaan. Surullisempi ja viisaampi on hän aamulla noustessaan…”

Luin tuon runon jostain sarjakuvasta muinoin. En muista nimeä. Runo kuitenkin jäi mieleen. Jotenkin runo kuvastaa mielestäni pettymystä. Minä olen siinä määrin pettynyt että päätin jäädä kotiini suljetun oven taakse lopuksi iäksi. Mietin kuinka pettyneitä muut ihmiset ovat. Uutisten mukaan Suomen nuoret ovat väkivaltaistuneet ja menettäneet uskonsa tulevaan. Kuitenkin näin tässä yhtenä päivänä kun nuori ihminen tuki vanhempaa ihmistä kävelyllä. Näky oli niin kaunis. Sitten olen nähnyt monta kertaa kun pyörätuolissa istuvaa työntää kauniina päivänä terveempi ihminen ulkona. Sekin näky niin toivoa täynnä. Uutiset ovat päivittäin vakavia. Silti minun kaupunkini ihmiset joita kohtaan, heissä on toivoa. Inhimillisyys toista ihmistä kohtaan ei ole kuollut. Ainakaan minun kaupungissani.

Niin. Päätin jäädä kotiini. Koska en enää kestä stressiä yhtään enempää. En tiedä johtuuko stressi minusta vai muista ihmisistä. Varmaan minusta. Sosiaalisuus vain on liikaa minulle. Olen koronan alusta saakka kantanut huolta ihmisistä. Moni ei ehkä usko sitä tai niin. Mutta siitä lähtien kun maailmalta alkoi tulla uutisia että me voimme kaikki kuolla tautiin nimeltä korona olen tiedostanut maailman ja sen ihmiset. Jokaisen. Se mikä lopulta taisi särkeä sydämeni oli kun olin jäsenenä Facebookin ryhmässä nimeltä Foliotutka. Se tutkii maailman salaliittohulluutta tiivistettynä. Joku kertoi ryhmässä että jossain päin maailmaa pieneltä veneeltä oli palautettu mereltä pakoon lähteneitä oppimattomia ihmisiä.

Minä kysyin, eikö kukaan edes yrittänyt selittää niille asioita? Vastaus oli, ei, heidät vain kai palautettiin takaisin. Välinpitämättömyys. Nykyisin en pysty ohittamaan ketään joka oikeasti apua tarvitsee. En tosiaan ole mikään enkeli. Tälläkin hetkellä minua odottaa oikeuteen haaste kunnianloukkauksesta. En tiedä mikä hullu olen mutta olen hyväksynyt itseni tällaisena. Moni muu ei ole. Olin heistä kai parempi silloin kun en puhunut totta enkä kertonut oikeaa mielipidettäni asioista. Jees nainen. Nykyisin suutun jo siitä kun joku valehtelee minulle tavalla tai toisella. Vale oikeasti risahtaa korvissani eikä se ole kaunis ääni. Ajattelen näin. Vain totuus rakentaa kestävää. Voisi periaatteessa sanoa 30 vuotta elämästäni on valhetta vain. Niin.

Mutta palataanpa takaisin stressiin. Liki 5 vuoden stressi. Vuoden 2019 syksystä lähtien. Liekö ihme että tänään olen päättänyt kotiin jäädä. Voisi sanoa tuntemukseni näin. Minua ei rääkätä enää yhtään enempää. Minun oveni on kiinni nyt. Etsikää joku toinen joka pelastaa maan. Minä en syö, en nuku, en saa hetken rauhaa enkä pidä itsestä huolta. Tämä on viimeinen ilta jona jätän hampaani pesemättä. Hampaat joita en ole pessyt vuoteen koska olen ollut liian väsynyt. Huomenna kun herään olen onnellinen. Elän huomenna hitaan päivän. Hitaan. Hyvää yötä kaikille