Luiden tie – Gulagin jäljillä

( LIKE, 2019, 399 sivua )

Maailman laajin vankileiriverkosto (Gulag) kattoi Venäjän vallankumouksen jälkeen vuodesta 1930 vuoteen 1960 ulottuvasti koko Neuvostoliiton valtioalueen. Leiripisteitä oli yli 10 000, ja niissä suurimmillaan yhtäaikaisesti noin kolme miljoonaa vankia (1950). Vuosien saatossa Gulagin läpi kulki, tai sen hautausmaille päätyi 30 miljoonaa ihmistä, lukuisista eri maista ja kansoista. Eikä täysin syytön kansalainen päässyt vapaaksi vielä rangaistuksensa kärsittyäänkään, vaan joutui karkotukseen syrjäisille seuduille ehkä loppuiäkseen. Jatkotuomion langettaminenkaan ilman oikeudenkäyntiä ei ollut ollenkaan harvinaista.

Neuvostoliiton rikoslaissa oli mieletön pykälä 58 useine alakohtineen. Niistä löytyi aina syyteperuste jokaiselle maassa asuvalle. Vakoilijoita, tuholaisia ja diversantteja kaikki tyynni! Valittaa tuomiosta ei kannattanut. Ellei muuta syytä keksitty, niin neuvostovastaisuus ainakin löydettiin; tästä piti huolen valtaisa urkinta- ja ilmiantoverkosto. Joku oli lausunut toisen kuullen arvostelun maan elinoloista tai kommunismista yleensä, ja se riitti pitkälle reissulle.

Stalinistinen oikeudenkäyntitapa oli ainutlaatuinen maailmassa. Syytetyn piti todistaa syyttömyytensä eikä länsimaisesti toisinpäin, todistustaakka syyttäjällä!? Eikä se ollut välttämättä syytteen nostamiseen merkittävää mitä ihminen oli tehnyt, vaan se mitä hän saattaisi tehdä. Kuinka valheellinen olikaan useasti kuultu tokaisu: Venäjällä ei vangita syyttömiä.

Vaikka Gulag järjestelmänä lopetettiin vuonna 1960, niin ”vankeusteollisuus” (Solzenitsyn) jatkui aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Vain pikku muutoksin. Jälkeenpäin on arvioitu, että kyseinen vankileirijärjestelmä oli taloudellisesti tappiollista vaikka paljon saatiinkin orjatyöllä aikaiseksi.  Mammuttimaisia rakennuskohteita toimeenpantiin, joista monet todettiin jo tuolloin suuruudenhulluksi ja tarkoituksettomaksi. Ehkäpä orjatyön mainittavin saavutus oli työvoiman saanti karuihin pohjoisiin oloihin. Minkäänlaista ojentumista ei vangeissa näkynyt, vaikka sellaista propagoitiin ojennustyöleirien aikaansaannokseksi.

Pahimmat vankileirit sijaitsivat Solovetskissa, Vorkutassa ja Kolymassa. Näiden kauhuja ovat järkyttävästi kuvanneet monet itse näitä leirejä kolunneet. Mainittavimpina Aleksandr Solzenitsyn, Varlam Shalamov ja Jevgenia Ginzburg.

Vankileirien saariston tilalle ja paikoille on pystytetty muistomerkkien saaristo. Ainakin tuhat muistomerkkiä. Niiden sanoma on nykyvenäläisillä huonosti tiedostettuna. Puhutaan Stalinin ajan vankileirien jonkinlaisesta oikeutuksesta: ”Ilman niitä ei maata olisi voinut teollistaa niin nopeasti”. Ja näin varustautua natsi-Saksan sodanuhkaa vastaan riittävän tehokkaasti. Pitikö neuvostojohdon kuitenkaan välttämättä tapattaa miljoonia täysin syyttömiä ihmisiä, koska johdon piti  pelastaa maailma natseilta?! Miksi vankien rääkkääminen?! Eikö hyvinsyöneen työpanos olisi ollut moninkertainen nälästä puolikuolleeseen työntekijään verrattuna?

Memorial-muistosäätiö ja monet yksityishenkilöt vaalivat Gulagin ja sen uhrien muistoa.

Järkyttävä on kirjassa ”erästä kaikkien aikojen pahinta massamurhaajaa” koskeva maininta, kuinka tätä (Stalinia) ollaan tänä päivänä Venäjällä rehabilitoimassa ja nostamassa jonkinlaiseen kunniaan!?

Huomattakoon, että vankileirien helvetti ei loppunut Stalinin kuolemaan, vaikka helpotusta tulikin. Uudetkin johtajat pitivät ”vankeusteollisuutta” yllä. Uutena rankaisumuotona keksittiin prykiatrinen pakkohoito täysin terveille toisinajattelijoille ja neuvostojohtoa kritikoiville. ”Tervehtymisen” sijaan saatiin aikaiseksi todella psyykkisistä oireista kärsiviä ihmisraunioita.

Tietokirjailijoiden Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen ansiokkaan teoksen nimi tulee paljolti vankien suurin kärsimyksin rakentamasta 2000 kilometrisestä Kolyman valtatiestä. Kirjoittajat kulkivat tuota tietä tutkien sen varrella olevia vankileirien jäänteitä ja muistomerkkejä. Samassa tarkoituksessa matkoja tehtiin tuhansia kilometrejä eri puolille Venäjää. Aikaansaanoksena tämä mainio matkaopas Gulagin historiaan. Sitä ei ole syytä unohtaa yhtään vähempää kuin natsien julmuuksiakaan.

”Luiden tie”-kirja ansaitsisi ehdottomasti Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Toivon kirjan lukevan varsinkin niiden vielä elävien harvalukuisten suomalaiskommunistien ja vasemmistososialistien, joiden aatemaailmaan kuului Neuvostoliiton kritiikitön ihailu. Ehkäpä punaväri näiltä osin heillä ainakin hiukan himmenee?

PerttiRampanen

Paperiteollisuudesta leipänsä tienannut teknikko. Eläkkeellä. Sitoutumaton, mutta ei kantaa ottamaton. <a href="mailto:pertti.rampanen@phpoint.fi">pertti.rampanen@phpoint.fi</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu