Entisen poliitikon esikoisromaani

Filosofian maisteri Sampo Terho oli aktiivipoliitikkona varsin fiksu ja asiallinen, ja melkoinen romaanikirjailijakin näyttää hänestä kehittyvän ( Olev Roosin kyyneleet, WSOY, 2021, 367 sivua ).

Lukijan tajuntaan saadaan helpolla tavalla syötettyä historiaa kaunokirjallisessa muodossa, mutta historialliset faktat on syytä silloin olla kirjoittajalla hallussa. Terholla ne hyvin ovatkin.

Viron Saarenmaan asukkaiden elämänvaiheita seurataan romaanissa pitkällä ajanjaksolla: saksalaisten vetäytymisestä saarelta vuonna 1944 kauaksi uudelleen itsenäistymisen jälkeiseen aikaan. Alkusivuilla teksti vaikuttaa juopottelevine ja vaimoaan hakkaavine miehineen hieman falskilta, mutta anti paranee loppua kohti.

Päähenkilö on saarenmaalainen, paljolti omissa maailmoissaan elelevä ”kylähullu” Olev Roos. Hänen suurin intohimonsa on lukeminen. Olev haluaa jatkaa opiskeluaan, mutta se ei onnistu koska äiti ei ole antanut poikansa liittyä komsomoliin. Opintie tyssää siihen. Tämän pettymyksen,  ja myöhemmän äidin kuoleman jälkeen Olev´n elämä menee kolhoosin aputyömiehenä vääjäämättä alamäkeä, varsinkin kolhoosityön loppumisen jälkeen, miehen ikävään kuolemaan asti. Tosin mukaan mahtuu rakastuminen kommunismiin hurahtaneeseen venäläistyttöön. Kovassa lukuhalussaan on poika tutustunut myös marxismi-leninismiin, ja tuosta aatteesta tyttö keskustelee mielellään. Lopulta rakastetun vie Olev´n  saamattomuuden vuoksi toinen mies.

Kirjoittaja tuo hyvin esiin Neuvosto-Viron kurjan kohtalon: venäläismiehityksineen, kyydityksineen, kolhooseineen ja tyhjine kaupan hyllyineen. Virolainen yhteiskunta muuttuu perestroikan myötä, mutta ihmisten arki Saarenmaallakin paranee hyvin hitaasti.

Turun Sanomissa luonnehtii Ville Hytönen Terhon esikoisromaania ”aapismaisena opetussatuna suomalaisille”. Kyllä tällaista tendenssiä voidaan teoksessa osin havaita, mutta kyllä romaani puoltaa paikkaansa Suomen nykykirjallisuudessa. Eivät monetkaan tämän päivän kaunokirjalliset hengentuotteet, mukaan lukien Finlandia-ehdokkaat, ole kovin suurta kertomakirjallisuutta. Kaukana sellaisesta!