Jääkärikoti Kannaksen Kuolemajärvellä

Hatjalahden kartano  Kuva: Museovirasto

FT Elina Virtanen tuo laajamittaisesti esiin maamme itsenäistymisvuosien ajalta naisten suuren panoksen jääkäriliikkeen yhteydessä kirjassaan Jääkäriliikkeen naiset (Vastapaino, 2021, 302 sivua ). Teos kattaa myös myöhemmän ajanjakson; vanhenevien jääkärien hyväksi tehdyn työn.

Vapaussodan jälkeen nähtiin aiheelliseksi perustaa vapaaehtoisvoimin fyysisistä, henkisistä ja taloudellisista syistä kärsivien jääkärien avustamiseksi Jääkärikotisäätiö, jolla oli oma hallintonsa. Aktiivisena puheenjohtajana toimi jääkärien kanssa paljon tekemisissä ollut, ja suurelta osin elämänsä heidän auttamisekseen ja muiston vaalimiseksi pyhittänyt, vapaaherratar Ruth Munck. Kun rahoitus säätiön toimesta saatiin hoidettua, ostettiin syksyllä 1931 Karjalankannaksen Kuolemajärveltä Hatjalalahden kartano, joka remontoitiin jääkäreiden lepo- ja vanhainkodiksi. ( Tosin toisaalla on tuotu esiin, että kartanon lahjoitti säätiölle Ruth Munck.) Avajaisia vietettiin 6. elokuuta 1933.

Jääkärikodissa tarjottiin asukkaille ruoka ja asunto. Mikäli terveys salli, niin toivottiin kunkin vointinsa mukaan työskentelevän kartanon tiluksilla. Kokonaispinta-alaa oli  130 hehtaaria, viljelyalaa  30 hehtaaria, ja jonkin verran lypsykarjaa. Rakennukset vaativat jatkuvaa kunnostamista. Isännöitsijä hoiti työnjohtajan tehtävät, ja muuta henkilökuntaa olivat emännöitsijä, karjakko ja kaksi palvelijaa.

Loppuvaiheessa Jääkärikotiin otettiin perheellisiäkin asukkaita, ja heille piti rakentaa useita erillisiä asuntoja. Talous oli tiukilla, mutta alkuun tässäkin asiassa päästiin.

Elämä kodissa ei ollut aina auvoista. Alkoholinkäyttö riistäytyi joskus käsistä.

Kauan ei Jääkärikodin toiminta saanut jatkua, sillä talvisodassa kartano paloi, ja alue jäi uuden rajan taa. Jääkärikotisäätiö lopetti toimintansa vuonna 1949 ja sen jäljellä ollut omaisuus siirrettiin Jääkäriliitolle. Vanhenevien jääkäreiden asioita hoidettiin sitten muin toimin ja voimin.

Elina Virtasen kirja kannattaa lukea siksikin, että varsin vähän on itsenäisyysliikkeessä ansiokkaasti toimineista naisista kirjoitettu. Heitä oli lukuisa joukko nuoresta vanhaan, äidistä- vaimoon ja morsiameen mukana isänmaan asialla. Oli kansanedustajia, kirjailijoita ja muuta kulttuuriväkeä, talonemäntiä ja ylioppilasneitosia. Erikseen on syytä mainita jääkäreiden ”schwesterit”, sairaanhoitajat, jo edellä mainittu Ruth Munck ja Saara Rampanen. He olivat ainoita naisia, jotka saivat jääkärimerkin, ja henkilötietonsa jääkärimatrikkeliin.