Leningradin kohtalonvuodet 1941-1944

Leningradin piirityksestä (ei ollut aukoton) 8. syyskuuta 1941 – 27. tammikuuta 1944 on kirjoitettu useita teoksia joissa kaupungin kärsimyksiin nähdään liian yksipuolisesti syyllisinä natsi-Saksa ja pikkuinen Suomi. Ensiksi mainittu valtio sitä tuossa sotatilanteessa eittämättä olikin, mutta maamme syyllisyyttä on turha suuremmin markkinoida. Eikä sitä tässä kirjassa korostetakaan.

Armeijamme oli vallannut vain takaisin meiltä ryöstetyn Karjalankannaksen, ja sodanjohtomme pysäytti hyökkäyksen vanhalle rajalle syyskuun alkupäivinä 1941, vain Kirjasalon rajamutka oikaisten. Yhtään lähempänä Leningradia ei oltu kuin oli oltu vuonna 1939. Armeijamme ei pommittanut kaupunkia tykistöllä eikä ilmavoimilla. Syvärin rintamasta on piiritykseen liittyen turha mitään puhua.

Kai sodassa saa historian kulun mahdollistaessa sen pienikin maa yrittää ottaa takaisin viholliselle oikeudettomasti menettämänsä valtioalueen? Kaikkea tuota aluetta ei puna-armeija ollut edes sotatoimin talvisodassa vallannut.

Laatokan rantaa oli Leningradin itäpuolella avoinna kymmeniä kilometrejä, ja puna-armeijalla oli hallussaan lähes koko Pohjois-Inkeri. Siellä sijaitsi ainakin kaksi lentokenttää, joita käytettiin tarvikekuljetuksiin. Niiltä lähdettiin myös lentohyökkäyksiin Suomen alueelle.

Brittiläinen sotahistorioitsija Michael Jones tuo teoksessaan Leningrad, piirityksen vuodet ( Into, 2020, 416 sivua ) esiin suurina syyllisinä kaupunkilaisten kärsimyksiin Vorosilovin, Zdanovin ja eräät muutkin poliittiset- ja sotilasjohtajat. Ilmituo heidän täydellisen kyvyttömyytensä Leningradin kaupungin puolustamiseen ja väestön suojelemiseen ja ruokkimiseen – nälkäkuolemiin. Tästä hyvästä mm. kaupunginjohtaja Popov ammuttiinkin myöhemmin. Eikä itse Stalinkaan selviä syytöksittä. Kirjassa on näytteitä kansalaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, ja ne eivät todellakaan mairittele omia johtajia ja hallintoviranomaisia.

Kaupungin siviilien, lähinnä naisten ja lasten, evakuoinnit hoidettiin huonosti, ja alettiin suuremmassa mitassa aivan liian myöhään. Elintarvikejakelu takkusi, eikä ollut tasapuolista. Johtajat mässäsivät ruoalla kun kansa näki nälkää. Tästä on monia silminnäkijäkertomuksia. Badajevin suuret elintarvikevarastot, joista tarvikkeet olisi pitänyt hajasijoittaa ympäri kaupunkia, paloivat heti saksalaishyökkäyksen alkuvaiheissa.  Elintarvikkeita olisi ollut mahdollisuus toimittaa maitse parisen kuukautta saksalaisten hyökkäyksen lähetessä Leningradia. Vähän niitä toimitettiin.

Kyvyttömät marsalkat ja  kenraalit järjestelivät puolustusjoukkoja huonosti, ja uhrasivat osin täysin kouluttamattomia sotilaita hyödyttömissä hyökkäyksissä, varsinkin Nevan sillanpäästä.  Yhtenä hetken Zukov, jonka väitetään pysäyttäneen natsien hyökkäyksen ennen Leningradia. Se  kyllä todellisuudessa pysäytettiin Hitlerin käskystä odottamaan kaupungin antautumista. Naisilla, jopa lapsilla, kaivatettiin panssarivaunuestekaivantoja. Johtajia vaihdettiin, mutta eräät kenraalit kieltäytyivät ryhtymästä kaupungin puolustuksen johtoon. Ikävä virka. Ihme kyllä heitä ei ammuttu.

NKVD:n joukot suorastaan terrorisoivat kaupunkilaisia. Näiden joukossa nähtiin jos jonkinlaista vakoojaa, sabotööriä, kannibaalia ja johdon arvostelijaa. Toki nälkäkuoleman partaalla olevassa kaupungissa esiintyi ihmissyöntiä ja johtohenkilöitä arvosteltiin rajustikin, aivan aiheesta, mutta ylimitoitettuja olivat nahkatakkimiesten toimet. Ilmeisesti heidän piti veriselle rintamalle komentamisen välttääkseen löytää kaikenlaista raportoitavaa? Tehdä itsensä tarpeelliseksi kurinpitotoimissaan.

Kun Vorosilov uhosi ennen sotaa puna-armeijan voimasta, ja esitti lentokoneidenkin määrän niin suureksi, että ne suorastaan pimentävät taivaan, niin miksi Saksan armeija piti hallussaan niinkin kauan pientä kaistaletta Laatokan lounais-kulmassa estäen maakuljetukset hätää kärsivään kaupunkiin? Miksi ”taivaan pimentäviä” torjuntahävittäjiä ei ollut riittävästi estämässä saksalaisten lentopommituksia?

Leningradissa kuolleiden määrästä esiintyy monenlaista laskelmaa. Niissä kuolleiden määrä vaihtelee 400 000 – 800 000. Joissakin laskelmissa määrä on niin suuri, että melkein koko kaupungin väestö olisi kuollut, jos pitäisi paikkansa. Tosin Venäjällä tilastointi on aina ollut järjetöntä. Milloin mitäkin lasketaan mukamas yhden hyödykkeen tai henkilön tarkkuudella vaikka kokonaismäärä nousee tuhansiin, tai satoihin tuhansiin!? Pommituksen uhreja on verrattu nälkään ja tauteihin kuolleisiin. Viimeksi mainittuja on monin verroin enemmän.

Meidän suomalaisten on syytä pitää vertailevasti mielessä minkälaisen pommiryöpyn punalentäjät kohdistivat Helsinkiin kolmena päivänä helmikuussa 1944. Pahimpana terroripommitusvuorokautena suoritettiin yli 900 koneen pommitukset. Sama kone useamman kerran. Onneksi pommitustuhot jäivät pieniksi.

Sota on aina julmaa; pelkkää pahantekoa kuten Tuntemattoman sotilaan Hietanen toteaa. Mutta Suomi ja sen sotilaat eivät varmasti ole tässä toiminnassa olleet suurimpia ”pahiksia”. On tehty se mikä sodassa piti pakonomaisesti tehdä pahempaa välttääksemme.

Sotien uhreja, varsinkin siviilien kärsimyksiä on syytä pahoitella. Todella käsittämättömän suuret olivat leningradilaistenkin kärsimykset. Meidän on kuitenkin syytä muistella ennen muuta omia uhrejamme. Niitä riitti, sekä sotilaita että siviilejä.