Suomi suurvaltojen puristuksessa 1939-1940

( DOCENDO, 2019, 286 sivua )

Kirjan alussa on toteamus, että ”…paperipykälillä ja diplomaattisilla rakennelmilla ei saada mitään aikaan, vaan reaaliset voimat määräävät kehityksen. Jos pykälät ovat vastassa, ne rikotaan.”  –  Eli, kaikkinaiset sopimuspaperit pistetään huussin naulaan!

Tällaista oli valtioiden välinen turvallisuspolitiikka 2.maailmansodan(kin) yhteydessä. Pikkuvaltiot olivat vähäisiä pelinappuloita suurvaltojen pelilaudoilla. Vain viimeksi mainittujen ”legitiimit” intressit olivat määrääviä. Ne katsottiin milloin mistäkin näkökohdasta johtuviksi ja perustelluiksi turvallisuusratkaisuiksi. Jopa pienten maiden valtioruumiin yli!

Euroopan valtioista käytiin huutokauppaa surutta. Myöskin Suomesta. Siihen osallistuivat monet muutkin valtiot kuin vain natsi-Saksa ja stalinistinen Neuvostoliitto. Minkäänlaista laillisuutta ja moraalia ei esiintynyt kun verikitaisen suden raivolla Hitler ja Stalin yrittivät laajentaa reviiriään.

Vaatimuksia, ohjeita ja ”hyviä” neuvoja miten valtiojohtomme olisi pitänyt kulloinkin hoitaa suhteitaan ulkovaltoihin sateli sieltä ja täältä suurvalloilta paksun paperinivaskan verran. Aina neuvojansa parhaaksi, ei koskaan meidän omaksi eduksemme.

Kirjoittajat todistelevat monen sivun verran Englannin ja Ranskan lupaaman avun olemattomuutta talvisodan lopulla. Apua kyllä luvattiin höylisti monen divisioonan verran, mutta nuo joukot olisivat jääneet matkalle ja miehittäneet Ruotsin malmikaivokset. Näin olisi ehdottomasti käynyt! Luvattiin myös 50 pommikonetta, mutta miksi niitä ei lennätetty maahamme jo tammikuussa, jos em. valtioilla oli todellista auttamishalua?! Avun lupaukset olivat valtapoliittista teatteria.

Kun Boris Jartsev saapui kommunistisine vaatimuksineen Suomeen vuonna 1938, loiskahti virran partaalla ollut koskivene-Suomi kuohuisaan maailmanhistorian virtaan, jonka voima kasvoi vuosi vuodelta. Valtiojohtomme koitti parhaan tietämyksensä ja kykynsä mukaan ohjata venettä pahimpien salakivien ohi, ja onnistuivatkin luotsaamaan valtiolaivamme lopulta rauhaisaan poukamaan. Säilytimme itsenäisyytemme ja omanarvontuntomme. Henkilöuhrit ja taloudelliset menetykset olivat valtaisat, mutta niistä saa neuvostojohto kantaa täyden vastuun.

Voidaan hyvin todeta, että talvisodan hyökkäyksellä, ja välirauhan aikaisilla ikävillä toimillaan, petasi Stalin paljolti Leningradin uhrit vv. 1941-1944.

Presidentti Mauno Koivisto on todennut, että olosuhteisiin nähden olivat valtiojohtomme tekemät sotien aikaiset päätökset pääsääntöisesti oikeita ja hyväksyttäviä. Niinpä! Joitain moitittavia päätöksiä jälkikäteen arvostellen varmasti löytyy. Mutta historiaa pitää katsoa senhetkisestä tilanteesta, niistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista joita tuolloin oli, ei kontrafaktuaalisena jälkikäteisjossitteluna historioitsijoiden kirjoituspöytien äärestä. Maailma oli niin sekaisin maailmansodan vuosina, ettei Suomen valtiojohdolla ollut mahdollista aina viimeisen päälle harkittuun, nopeaan ja suoraviivaiseen päätöksentekoon. Monet päätöksemme suorastaan saneltiin meille ulkoapäin.

Professorit Pekka Visuri ja Eino Murtorinne käyvät yksityiskohtaisesti läpi Hitlerin ja Stalinin kaupankäynnin maastamme vuosina 1939-1940. Aivan pöyristyttävää toimintaa!

***

Professori Dmitri Frolov: ” Jos Suomi olisi miehitetty, suurin osa valtion virkamiehistä, poliiseista, upseerikunnasta ja muista vastaavista Neuvostoliiton kannalta epäluotettavista ja vihamielisistä aineksista olisi ehdottomasti tuhottu.”

Ansiokkaalla armeijamme taistelulla vv. 1939-1944 onnistui maamme välttämään tuon kansallemme varatun karmean kohtalon.

PerttiRampanen

Paperiteollisuudesta leipänsä tienannut teknikko. Eläkkeellä. Sitoutumaton, mutta ei kantaa ottamaton.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu