Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920

( DOCENDO, 2020, 692 sivua )

Kirjan takakannessa on toteamus suomalaisen historiantutkimuksen klassikosta. Sitä tämä historioitsija, akatemiatutkija Tuomo Polvisen teos on mitä suuremmassa määrin. Nyt uutena painoksena. Teos käsittää vuodet 1917-1920, Venäjän vallankumouksesta Tarton rauhaan.

Venäjän vallankumous mahdollisti maamme irtautumisen tsaari-Venäjästä. Mutta, niin kuin valtiollisen itsenäistymisen yhteydessä maailmalla on ollut tapana, se tapahtui vapaussodan kautta. Kuka, tai ketkä, oli syyllinen verenvuodatukseen? Eittämättä suurin syyllinen oli Venäjän bolshevikkijohto, joka useassa eri yhteydessä suorastaan vaati Suomen työväestöä vallan anastamiseen. Luvattiin veljellistä apua kapinallisille ”kaikin käytettävissä olevin voimin”. Toki omilla radikaaleilla vasemmistososialisteilla oli itselläkin suuri halu vallan kaappaamiseen lailliselta hallinnolta. Sellaisesta varoitti puoluetovereitaan mm. Väinö Tanner todeten, että ”tulette taittamaan niskanne”. Näin myös tapahtui. Yllytyshullujen sosialistijohtajien vallanhimo oli kapinan syynä merkittävämpi kuin elintarvikepula, tai työväestön osin heikohko asema.

Miksi valtaa ei kaapattu jo marraskuun 1917 suurlakon aikaan? Se jäi harmittamaan punaisten johtoa pitkäksi aikaa. Kuten neuvostojohtoakin. Vallan anastaminen olisi saattanut tuolloin jopa onnistuakin.

Vastuuta kapinasta on työnnetty liiaksi punakaartille ja sen johtajille, mutta eittämätön totuus on, että Suomen Sosialidemokraattinen Puolue oli puolueena syyllinen vallananastusyritykseen. Puoluetoimikunnan alainen toimeenpaneva komitea (vallankumouskomitea) antoi kapinaan valmistautumiskäskyn 26.1.1918. Puolueen johtoa asettui vallankumoushallinnon, kansanvaltuuskunnan, johtoon. Lisäksi vähäisempiä puoluekaadereita valittiin lukuisiin punaisen hallinnon virkoihin. SDP:n lehdet olivat propagoineet vahvasti aseellista vallanottoa.

Polvisen kirjassa kumotaan täysin ajatus, jonka mukaan Lenin olisi tunnustanut – ei antanut, vielä vähemmän lahjoitti – maamme itsenäisyyden pitämällä arvossa pienten kansojen itsemääräämisoikeutta. Hänellä oli selvänä taka-ajatuksena ”eroaminen yhdistymistä varten”. ( Varsinaista hölynpölyä!) Eli, työväestön ottaessa vallan liittyisi Suomi neuvostovallan alle, yhteiseen onnelliseen(?) kommunistiseen maailmanperheeseen. Stalinkin totesi, että kansojen itsemääräämisperiaatetta ei saanut käsittää porvariston vaan työtätekevien massojen oikeutena.

Teoksen jälkimmäinen osa keskittyy maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin: Venäjän sisällissotaan, länsivaltojen interventiopolitiikkaan, mm. Muurmannilla ja laivastovoimin Itämerellä ja Suomenlahdella, ja maamme asemaan suhteissa Neuvosto-Venäjään. Saksakin oli vielä tuolloin merkittävä tekijä Euroopassa vaikka olikin hävinnyt sodan marraskuussa 1918.

Suomi oli loppuvuodesta 1919 maailmanpolitiikan temppelin harjalla Pietarin valtausta ja bolshevikkien häviötä ajatellen. Lenin totesi, että suomalaisten osallistuminen kaupungin valtaukseen olisi merkinnyt bolshevikkivallan loppua. Pietarin valtausta pohdittiin venäläisten monarkistien, Suomen valtiojohdon, sekä Englannin ja Ranskan keskuudessa tosissaan. Mannerheim oli joukkoineen halukas sitä yrittämään, mutta ei saanut hankkeelle riittävää rahoitusta ja tukea em. valtioilta. Eikä varmaa takuuta itsemääräämisoikeudellemme. Valkoiset venäläiset torppasivat yhteisen hyökkäyksen vastustamalla jääräpäisesti itsenäisyyttämme. Valkokaartit, mukana joukkoja Inkeristä ja Virosta, etenivät lähelle Pietaria, mutta voimat eivät riittäneet kaupungin valtaamiseen.

Pietarin valtaamisen sijasta vapaaehtoiset suomalaisjoukot yrittivät auttaa itärajan takaisia heimoveljiä eroon bolshevikkivallasta. Huonoin tuloksin. Vienan ja Aunuksen karjalaisilla oli omia tavoitteita, tai tyytyivät jotenkin elämäänsä sellaisenaan. Suurempaa kansannousua suomalaisten avuksi ei syntynyt, joten bolshevikit saivat lopulta alueen helposti hallintaansa.

Pariisissa käytiin rauhanneuvotteluja ententen ja keskusvaltojen välillä, ja Venäjästä eronneet valtiot omia pienimuotoisempia neuvotteluja rauhasta neuvostojohdon kanssa. Suomi ja Venäjä solmivatkin rauhan Tartossa 14.10.1920. Puhutaan häpeärauhasta, mutta kyllä sopimus oli saavutuksiltaan meille melkoisen edullinen. Varsinkin Petsamon saanti oli ensiarvoisen tärkeää. Repola ja Porajärvi olivat menetyksinä toisarvoisia sen rinnalla; vaikkakin ikävää noiden kuntien asukkaille. Vaatimamme Itä-Karjalan autonomiakin toteutui jossain määrin.

Todellista rauhantilaa ei Tarton rauhansopimuksella saatu aikaiseksi, siitä pitivät huolen Venäjän bolshevikkijohdon rahoittamat ja tukemat uutta kapinaa hautovat itänaapuriin paenneet punajohtajat, joista itse Otto Ville Kuusinen kävi naamioituna maassamme kommunistiverkostoa rakentelemassa. Perustettiin lyhyeksi jäänyt kommunistien peitejärjestö Suomen sosialistinen työväenpuolue.

Polvisen kirjassa on hengästyttävä määrä mainiota tutkimustietoa itsenäistymisemme ajan historiasta kiinnostuneille lukijoille; laajoin lähde- ja kirjallisuusviittein varustettuna. Takakannen huomautus mielessä pitäen tämä paksu opus on mainio lähdeteos jokaisen suomalaisen kirjahyllyyn.

 

PerttiRampanen

Paperiteollisuudesta leipänsä tienannut teknikko. Eläkkeellä. Sitoutumaton, mutta ei kantaa ottamaton.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu