Appiukon matemaattinen mysteerio

Elettiin 90-luvun alkua ja pahinta lama-aikaa. Appiukkoni, joka oli suurten ikäluokkien kasvatti ja käynyt nuoruudessaan sen aikaisen kansakoulun, joutui nöyrtymään työvoimatoimiston asiakkaaksi. Ikää ukolla oli tuolloin karvan alle viisikymmentävuotta.

Jokainen tuon ajan elänyt tietää, ettei tuolloin töitä liemin ollut, jos kerta kortiston ”leipiin” oli joutunut. Paremmin aika kohteli heitä, jotka työnsä olivat saaneet säilyttää, he eivät lamasta välttämättä tienneet mitään.

Niin kuin arvata saattaa, ei ollut työvoimatoimistollakaan appiukolleni töitä tarjota, vaan niin kuin tuolloin tapana oli, passittivat he hänet jollekin alaan löyhästi sidoksissa olevalle kurssille. No, ukko lähti koulun penkille pitkin hampain ja varmasti vasten tahtoaan, koska päivärahaa saadakseen ei paljoa vaihtoehtoja jätetty. Kurssille tai karenssiin, mars mars?

Käytiin siinä sitten vaimoehdokkaan kanssa appivanhemmilla kylässä, kun kurssia oli kestänyt päivän tahi pari.

-No millaista siellä nyt on, kysyttiin?

-Mikäpä siinä, meneehän tuo, oli ympäripyöreä vastaus uteluihin.

Vähän aikaa aiheesta keskusteltuamme alkoi ukko kuitenkin pikkuhiljaa avautumaan. Huomenaamulla olisi matematiikan tunnilla lähtötasokoe, jotta opettaja saisi kurssilaisten nykyisistä matemaattisista taidoista edes jonkinlaisen käsityksen. Mikä aivan ymmärrettävää olikin, oppilaiden ikäjakauma kun oli yhtä laaja kuin koulutustasokin. Joukossa kun oli kuulemma nuoria ylioppilaaksi käyneitä tyttöjä, ja sitten tällaisia vanhoja kansakoulupohjaisia äijänköriläitä, kuin appiukkonikin oli. Opeta siinä sitten heille tasapuolisesti matematiikkaa?

Tieto tulevasta tasokokeesta huvitti paikallaolijoita, ja taisipa ukko itsekin tuolle hieman hymähdellä. Minua asia nauratti jo valmiiksi, sillä tiesinhän ne tupakkiaskin kanteen lyijykynällä vedetyt harakanvarpaat, joita hän ”piirustuksissaan” suurieleisesti numeroina esitteli. Lupasimme ehdottomasti tulla huomenillalla kyselemään kuulumisia kokeen sujumisesta. Kurssioppilasta ei tuleva aamu kuitenkaan näyttänyt suuremmin huolettavan. On sitä kiviymmärryksellä pärjätty tähänkin asti perkele, oli asenne millä koeaamuun lähdettiin valmistautumaan.

Seuraavana päivänä töiden jälkeen lähdettiin taasen kyläilemään. Ukko istui olohuoneessa vakiotuolissaan, niin kuin hänellä tapana aina oli. Ilme ei paljastanut mitään. Juteltiin niitä näitä, kahviakin keiteltiin ja jonniin joutavat siinä turistiin. Asiasta ukko ei maininnut mitään, höpöttelipä vain niitä näitä kuin piruuttaan.

-No sano jo, kuinka ne kokeet meni?

Ei virkkanut ukko hetkeen mitään. Seinille vain aikansa katseli, kunnes laski päätään hieman alas ja kulmiensa alta matalalla äänellään mörisi:

-Saatana, kirjaimia pitää ihmisen yhteen muka laskea.

Petri Kortelainen

Kirjoittajan ajatuksia enemmän osoitteessa: https://vitutsanovatanen.blogi.net/blog/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu