Arafat vierailee Koppeloharjulla

Toukokuinen aurinko paistoi korkealta. Se paahtoi kiuruveteläisen perunapellon pintaan saaden sen kuivan pölyisäksi kuin beduiinin sandaalin. Jaakko Huttunen pyyhki lakkinsa alta hikeä. -Perkele, että osaa olla kuuma. Tuon viimeisen vaon kylvän kyllä vaikka väkisin. Ei me tätä tässä vaiheessa enää kesken jätetä, hän sanoi auranvetäjänä toimivalle vaimolleen.

-Hyppääs Maire suittiin, lähdetään.

Maire tarttui auran kahvoihin naama norsunvitulla. Että häntä sitten korpesi tuo laiska ja saamaton ukko. Häntä, lonkkavaivaista naista se käytti vetojuhtana täällä pellolla kuin jotain muulia. Ostaisi traktorin, tai vaikka hevosen, ajatteli Maire. Tai ei sittenkään hevosta. Minähän ne heinät sille saisin tehdä, että se siitä konista, mutta traktori olisi kyllä poikaa.

Maire veti peltoon auralla vaon, johon kävi sitten heittelemässä kopasta potut paikalleen. Jaakko seisoi sillä välin kahvoissa, tekemättä elettäkään kääntääkseen auraa. Poltteli vain kiltasätkäänsä ja odotti, että Maire tuli korinsa kanssa ja laski sen maahan. Maire ei puhunut mitään, sanottavaa olisi kyllä ollut mutta sieppasi sielusta niin, että olkoon. Tarttui auraan ja käänsi sen, lähtien vetämään äsken tehtyä vakoa umpeen sellaisella vauhdilla, hyvä että Jaakko kahvoissa pysyi.

Pian olivat potut mullan alla ja Jaakko kippasi auran kumoon pellonreunassa olevaan ojaan. -Kusekkaan tohon suuntaan hetkeen. Marssi sitten hiestä märkänä tupansa pihamaalle ja pumppasi kaivosta vettä ämpäriin. Joi siitä sangonreunalta niin, että puolet vedestä valui suupieliä pitkin rinnuksille, kippasipa loput vielä päänsä päälle. -Ristus ku tekköö eetvarttia.

Siitäpä saikin Jaakko oivan idean, sen verta virkistävä oli kokemus. Pumppasi sankoon vielä kylmää kaivovettä ja haki saunalta ison pyyhkeensä. Paineli ja pyöritti sitä sangossa aikansa, kunnes nosti vettä valuvan pyyhkeen päänsä päälle ja kietoi sen kaljunsa ympärille kuin turbaanin. Märkä pyyhe viilensi oloa entisestään. Se sai ajatuksen jäisestä kossu-napsusta nousemaan Jaakon mieleen. -Lähenpä tästä Laatikaiseen, tuumasi Jaakko eukollensa lähtien lompsimaan metsäpolkua naapuriinsa. -On vähän noita asioita.

Kyllä Maire ne asiat tiesi. Aamuyöstä palataan, ja taas kaivon kautta. Polku kulki kylätien reunaa pitkin Laatikaisen Taunon mökille. Tauno oli Jaakon parhaita kavereita, kova kortti- ja kossumies, lisäksi vielä vannoutunut poikamies. Taunon luona oli siis hyvä istua iltaa ja synnintöitä harjoittaa.

Sattuipa samaan aikaa Kärkkäisen Elvi polkemaan pyörällänsä tietä myöten kauppa-autolle. Näki metsässä jonkun kulkijan ja koetti tihrustaa silmillänsä uteliaana, kun ei tuo näkö enää entisen veroinen ollut, että mikä menijä se siellä metsässä vaeltaa. Jaakko näki Elvin, rippikoulukaverinsa, nosti kättään pystyyn tervehdyksenmerkiksi ja huusi -Adios Elvi, taputtaen samalla turbaaniaan!

Silloin Elvi tajusi ja tunnisti kulkijan. -Jasser Arafat, hän sopersi puoliääneen ja kiihdytti vauhtiaan. Tätä eivät kyllä kauppa-autolla usko, ajatteli silminnähden hätääntynyt Elvi ja ryntäsi ylpeänä sananvientiin. Liekö naistenmallin Helkama saanut ikään tuollaista kyytiä kun hameensuojaverkot vain tarakan alla lepattivat kun Elvi komensi pyöräänsä yhä hurjempaan vauhtiin. Takarengas pyrki pyörimään soralla tyhjää, onneksi oli painoa kylliksi päällä. Kilikelloa kilkuttaen hän kaarsi myymäläauton vieressä olleelle maitolaiturille piirtäen jarrullansa pitkän viivan.

-Ettepä arvaa kenet näin, ja tunsi vielä minut?