Gunnar Tolosen tarina

Gunnar Tolonen oli iso, raamikas miehen roikale. Omanarvonsatunteva, eläkkeellä oleva maanviljelijä, joka vanhuuden päivillään oli vaimonsa kanssa ostanut talon lähempää asutusta. Milläpä se autoton ihminen perukassa pärjää, kauppaankin kun oli matkaa ja mieli teki jo lähemmäksi tytärtä ja sen perhettä. Niinpä meistä sitten eräänä päivänä tuli naapureita ja paljonkin pidettiin me yhteyttä toisiimme.

Kunnari, kuten me kylällä häntä kutsuimme, oli sodan käynyt mies, joka joidenkin kohtalontovereidensa tapaan oli ottanut tavaksi lääkitä sodan jättämiä traumojaan alkoholin voimalla. Terapiaa kun ei tuohon aikaan tarjolla ollut ja kriisiapukin oli tuntematon käsite. Valtion monopolista saattoi kuitenkin itsekukin kirkonkylällä käydessään käydä pyytämässä lievitystä tuskaansa muutaman pullon kerrallaan. Ei Kunnari varsinaisesti mikään juoppo ollut, en tätä sillä kirjoita, joskus vain saattoi muutama päivä hurahtaa rennommissa merkeissä muistellen. Silloin usein sodittiin ja sota-ajan muistoja muisteltiin, niinpä minäkin pienen pojan suurella innolla pääsin niitä aikoinani kuulemaan. Tarinoita oli vaikka muille jakaa mutta erään tapahtuman ympärillä pyörittiin toisia tarinoita useammin, mikä ei suuri ihme ollutkaan.

Oli jatkosodan alku ja rintamalinjat etenivät hurjalla vauhdilla itään päin. Pataljoonan esikunta oli tuotu aivan linjojen taakse erään suuren järven eteläpäähän. Kunnari palveli esikuntaa sen lähettinä ja pataljoonan oli tarkoitus lähteä pian taas hyökkäämään. Tuohon aikaan vihollinen perääntyi otollisempiin puolustusasemiin jopa autokyydein, eikä kosketusta siihen joka kylällä saatu ollenkaan.

Pataljoonan esikunnalla oli käytettävissään puhelinlinjat ainoastaan takamaastoon, joten yhteys edellä hyökkäävään etulinjaan hoidettiin lähettien avulla. Puhelinyhteydet eteen kun saatiin toimiviksi yleensä vasta asemasotavaiheen aikana.

Niinpä sitten eräänä kauniinkesäisenä iltapäivänä tuli Kunnarille komento viedä viestiä linjaan. Gunnar Tolonen pakkasikin tottunein ottein lähettilaukkunsa olalleen, ripusti kaulaan konepistoolinsa, otti vielä varalippaat vyölleen ja lähti matkaan. Sen piti olla rutiinikeikka.

Kuljettuaan ainoastaan muutaman sata metriä komentopaikalta järven eteläisimmän lahdenpoukaman suuntaan, saapui hän syväksi kaivetun, järvelle johtavan ojan reunalle. Maasto oli ollut talvisotaa edeltäneestä kesästä asti hoitamatta ja ojanpenkka puski jo villiintynyttä vesakkoa.

Peltoa vissiin kuivanneet, ajatteli Gunnar ja laskeutui varoen ojan pohjalle. Syvyyttä kaivannolla oli melkeinpä miehen mitta ja leveyttä sen verta paljon, ettei sen yli ollut hyppääminen. Gunnar katseli ihaillen ihmiskäden voimainnäyttöä ja oli jo aikeissa lähteä nousemaan vastapenkkaa ylös kun äkkiä hänen lävitseen kulki kuin sähköisku salaman lyömänä.

-Perkele!

Gunnar ei ollutkaan ojassa yksin. Sen pohjalla oli vihollisen partio pitämässä ilmeisesti viimeistä lepotaukoaan ennen iskua pataljoonan esikuntaan, sillä sattumaa sen eksyminen tänne korpeen ei voinut olla. Olihan esikunta majoittunut telttoihinsa jo useampi päivä sitten ja vihollisen tiedustelukoneet olivat lentäneet alueen yli jo monta kertaa sitä haravoiden. Olivat vissiin pirut havainneet korkealle kohoavan radion antennipiiskan, joka yleensä paljastaa esikunnan majailevan alueella. Nyt oli sitten lähetetty partio tuhoamaan esikunta, sen suojana kun ei ollut kuin muutaman joukkueen verran sotilaita- asia, joka varmaan oli pantu merkille myöskin vastapuolen taholta. Kovaa vauhtia perääntyvän vihollisen ei näet uskottu kykenevän muodostamaan kovinkaan suurta uhkaa esikunnalle, jonka asemapaikankin tuli olla vain väliaikainen.

Vihollispartio huomasi Gunnarin tulon aivan samaan aikaan kuin Gunnar heidät, hänellä vain  sattui olemaan selkeä etu puolellaan. Hän oli jo valmiiksi liikkeessä ja hänen kaulallaan roikkui ase ampumavalmiina, piippukin suunnattu oikeaan suuntaan kuin vaarat vainuten.

Trrrrrrr, trrrrrrrrr, trrrrr, trrrrrr, trrrr, tikkasi Gunnarin konepistooli lyhyttä sarjaa.

Taistelu oli ohi ennen kuin se kerkesi edes alkamaankaan. Ojan pohjalla makasi sikin sokin koko vihollisen tuhoojapartio yhdessä läjässä. Teltoilta juoksi sotilaita kiväärit ojossa apuun, osa jopa puolissa pukein. Turha oli enää kiirettä pitää, kiireet olivat kaikonneet. Karttalaukkua kaulassaan kantanut punakapteeni puristi Nagania kourassaan. Otteluvoitto oli ollut siis hiuskarvan varassa. Joukossa oli vielä muutama alempi upseeri, loput sotamiehiä, varusteista päätellen valiojoukkoa koko sakki. Kaikki he makasivat nyt kuolleina laatokankarjalalaisen laskuojan pohjalla kuin todisteena sodan mielettömyydelle.

Se oli miehen temppu se. Siitä tuli prenikoita rintaan, siitä tuli kunniaa ja kuntoisuuslomaa, mutta ennen kaikkea siitä tuli ikuiset arvet sieluun. Sellaiset arvet, joita vuosikymmentenkin kuluttua täytyi vielä päästä konjakilla kostuttamaan, etteivät ne kuivuessaan kovetu ja ala vuotamaan ulos sitä tuskaa, mikä sinne sisälle oli kerran pistetty kiväärin pistimellä.