Henten jengi

Nassikkana, asuessani hetken aikaa pienen kainuulaisen kirkonkylän keskustassa, asui meidän kanssamme samassa talossa mies, jota Henteksi sanottiin. Hente oli minun paras kaverini tuon kesän ajan. Kesän 1975. Vanhempani kun eivät antaneet vielä lupaa minun poistua pihalta ystäväpiiriäni kartuttamaan, eikä lähistöllä paljoa ikätovereitani asunut, niinpä kaveerasinkin päiväni usein Henten kanssa.

Hente, eli Heino kait hänen oikea nimensä oli, kuului jengiin. Kaikki tiesivät kyllä mihin jengiin. Tuo jengi vietti pääosin aikaansa linja-autoaseman baarissa- tai torilla, joka tapauksessa jossain siinä lähistöllä. Tuo jengi nautti kyläläisten runsaasta epäsuosiota. Useimmilla heistä oli risaiset vaatteet, epäsiistit hiukset ja ajamaton parta. Kaiken lisäksi he tuoksahtivat usein, ei aina niin kovinkaan vanhalta viinalta. Pienen pojan silmiin he näyttivät vanhoilta ukoilta, mutta todellisuudessa he olivat miehiä melkeinpä parhaassa iässään. Ainakin paljon nuorempia he olivat, mitä ulkonäkö antoi olettaa.

Puhuttiin puliukoista. Se puliukkoporukka, tai puliukkojengi, miten vain?

Osalla heistä puuttui raajoja. Muistan yhdenkin miehen, joka raahasi itseään eteenpäin aivan liian pitkillä kainalosauvoilla. Säälittävän näköinen ihmisressukka risaisessa, elämää nähneessä olemuksessaan. Mies koetti roikkua sauvojen varassa eteenpäin, astuen väliin sillä ainoalla jalallaan, joka hänellä vielä oli. Se toinen jalka, se puuttuva, oli kuulemma kaikessa kiireessä jäänyt Kannakselle. Niin oli pojille tullut hoppu kotiin, ettei tiennyt edes mihin suuntaan pitää juosta, näin hän joskus kertoi. Yhdeltä mieheltä puuttui puolestaan käsi. Yksi ajoi invalidimopoa kesät talvet. Jengiin tunnistautumista varten ei siis tatuointeja tarvittu.

Nyt aikuisena tuon vasta ymmärrän, ja olenkin muistellut tuota pelottavan näköistä äijäkööriä useinkin. He olivat tuolloin suurin piirtein sen ikäisiä, mitä itse olen nyt. Kaikkien heidän elämänsä oli katkennut kuin kananlento, kun Suomineito ajautui keskelle maailmanpolitiikan näytelmää. Tuohon näytökseen heille kaikille varattiin sen suurimmalle näyttämölle pienenpieni sivurooli. Heidän tehtäväkseen tuli taistella isänmaansa puolesta aina hamaan tappiin saakka, kuolemaa uhmaten. Palkinnoksi tuosta uhrautumisesta heille myönnettiin messinkinen mitali, jonka arvoa ei tuolloin osattu vielä arvostaa. Sen aika tulisi vasta myöhemmin, mutta näille miehille se tulisi auttamatta liian myöhään.

Nyt ymmärrän senkin, ettei sota ollut lähestulkoonkaan kaikkien miesten osalta edes ohi. Se oli muuttanut vain muotoaan. Ja siinä kamppailussa monelle heistä varattiin sankaritarinan sijaan ainoastaan ikuinen väijyuoro. Siviilielämään kun heillä ei enää ollut paluuta, eikä etulinjaankaan enää käsketty. Roiku siinä sitten jossain, ja monen ote lipesi?

Aseet olivat tauonneet, eikä vihollinen ampunut enää kohti. Nyt se ainoastaan tarkkaili heitä nenänvarttaan pitkin luoden halveksivia katseita. Maa, jonka itsenäisyyden nuo miehet olivat kerran pelastaneet, uhraten sille oman nuoruutensa, oli sittemmin tehnyt heistä toisen luokan kansalaisia, jotka torin ympäristössä maleksien nyt katselivat ohikulkijoita ja koettivat hakea edes jonkinlaista hyväksyntää olemassaololleen.

Hyvä siinä rahvaan oli vapaassa maassa, aurinkoista kesäpäivää torilla viettää mansikkajäätelöä nuollen. Savotta oli tullut loppuun hoidetuksi, eikä tuota jengiä näinollen tarvinnut enää kukaan. Siksipä ei ollutkaan niin nöpönnuukaa, vaikka aamusta vähän väkevää maistelikin. Ehtii sinne vartioon myöhemminkin, eikä se tänne enää hyökkää.

Niin se Hente kerran tuumasi, kun kulauksen otti.