Huttusen Jaakon vapaudenkaipuu

Jaakko Huttunen oli sangen äveriäs mies. Hänellä oli kallis auto, kaksikerroksinen tiilitalo järven rannalla ja kymmenmetrinen purjevene omassa laiturissaan. Eikä ollut Huttus Jaakko mikään tyhmä mies. Hän oli diplomi-insinööri. Rakastava vaimo kuului myös kalustukseen, kuten myös liuta suloisen kauniita lapsia. Usein hän kesäisin leikittikin lapsiaan ollen heidän kanssaan piilosilla. Tuolloin aina Jaakko meni piiloon ja lapset saivat alkaa etsimään isäänsä. Lapsista se oli mitä mukavinta leikkiä ja Jaskallekin jonkinlaista ajankulua? Kerran, piilosilla taasen ollessaan lapset kiertelivät taloa ympäri, he etsivät aitan takaa, kurkistivat pihavajan sisälle, kävivät naapurin Jorman luona ja kaikkialla, mutta isäänsä he eivät tällä kertaa löytäneet mistään. Oli kuin maa olisi hänet niellyt?

-Isääää, isäää, missä sinä olet?! Isäää……, lapset alkoivat jo tuskailemaan.

Jaakko Huttunen rakasti rauhaa, siksipä hän tahtoi usein olla, olla vain. Toisinaan Jaakko Huttunen tunsi myös itsensä niin kovin väsyneeksi. Häntä ei kiinnostanut enää alumiinin oksidoituminen hapettomassa tilassa, minkä tietämisestä ja prosessoinnista hänelle maksettiin työpaikalla kohtuullinen korvaus joka kuukausi. Hapettukoot, maatukoot ja saatana vaikka ruostukoot, EVVK. Työ ei antanut enää sitä kaivattua viihdykettä ja elämäniloa Jaakolle. Hän piut paut välitti koko touhusta. Parisuhdekin oli kariutunut jo ajat sitten molemminpuoliseen kyllästymiseen. Parempi oikeastaan jos akka löytäisi jonkun toisen miehen, tai jos enää tuossa kunnossa kenellekään kelpaa, liikakilot kun tahtoivat tarttua hänenkin vatsan seutuvilleen. Hitto, etsin itse kohta uuden kumppanin itselleni, mitä minä tässä toisten tekemisiä vartomaan, tuumaili Jaakko parisuhdeasioita pohtiessaan. Lasten kanssa leikkiminenkin oli vain sitä perheellisen miehen pakkopullaa, kaiketi keino saada olla joskus edes omine ajatuksineen?

Oli Jaakolla kuitenkin yksi hätäkeino, kuin ässä hihassaan. Silloin eivät häntä hetkauttaneet nämä maallisen ihmisen maatuvat murheet. Ei väärin asetellut sanat, ei ihmissuhteitten mukana kiemuraan kasvaneet kuviot. Toiselta kumppanilta keittiönpöydälle jääneet leivänmuruset tahi pesemätön luuttu. Jaakko Huttunen oli kaikista tällaisista vapaa mies, kuin irrallaan arjesta.

Jaakko Huttusella oli näet salaisuus. Hänellä oli kyky muuntautua linnuksi halutessaan. Hän vain sulki silmänsä ja ajatteli voimakkaasti hokien linnuksimuuttumisloitsuaan kovaan ääneen.

-Muutu, muutumuutulinnuksimuutu. Ja äkkiä!

Silloin alkoivat Jaakon kädet kasvaa, hänen hartiansa kohosivat voimakkaasti, untuvana kasvava sulkapeite alkoi vallata hänen selkämystään ja siiviksi levinneitä käsivarsiaan. Kohta jo nenäkin muistutti aarniokotkan nokkaa, korvat olivat kasvaneet kiinni päähän ja pyrstökin venähtänyt viekkaan mitallisen matkaa. Kohta olisi aika nousta linnun siivilleen….

Tuolloin Jaakko kuvitteli istuvansa kainuulaisen vaaran korkeimman hongan latvassa, mistä näkyisi kauas, kauas läpi maailman, aina kaukaisuuteen asti. Hän katseli maisemaa ihaillen ja itsekseen mutisten:

-Täällä minä tahdon olla. Täällä on minun sieluni ja kotini. Kun minä kerran kuolen pois, heittäkää tuhkani täältä ilmaan. Marraskuiseen vinkkatuuleen, pyryn sekaan pyörimään. Menköön perkele kauas, ja pysyköön poissa parempiensa tieltä.

Jaakko tiesi kuin luonnostaan mitä tehdä. Hän asetteli jalat sopivalle etäisyydelle toisistaan, otti toisesta kintusta tukea toiselle ja ponnisti. Hän lähti lentoon. Hän tunsi kuinka kevyt keho irtaantuu petäjäisen oksan päältä, mutta ennen kaikkea hän tunsi kuinka se irtaantuu myös kaikesta muusta. Kaikesta siitä tuskasta mitä hän oli joutunut kantamaan kaikki nämä vuodet sisällään.

Hän oli taasen kotkalle sukua, eläinten aatelia.

Siivet olivat tuuheutuneet lentokuntoon. Liito oli vakaata, katse kotkantarkka. Niskasulat pöyhöttivät ilmanvirran vaikutuksesta. Jaakko Huttunen kaarteli, kaarteli ja katseli. Kainuulaista vaaramaisemaa kelpaa kyllä katsella, mutta ennen kaikkea siellä kelpaa myös liidellä. Siellä luojan luoma saa happea, siellä on helppo hengittää. Kotkanlailla liiteli nyt Huttus Jaakko irrallaan kaikesta, ja pälkähtipä pirut hänen mieleensä siinä nousuvirtausta odotellessa.

Nyt saatana häippästään.

Hän rupesi ottamaan korkeutta. Enemmän, enemmän vain korkeutta. Siitä kaarron kautta taas nousevalle nosteelle ja liitäen yhä ylemmäs. Kohta ei aurinkoa vasten näkynyt Jaakosta kuin pienenpieni piste vain, ja pian sekin katoaisi taivaan tuuliin. Silloin olisi Jaakko Huttunen poissa. Lentänyt tästä kaikesta pois, kauas pois. Hän tunsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa ihka oikeasti vapaa. Vapaa kuin taivaan lintu.

Mutta lapsetpa eivät hevillä luovuta. He olivat jo käyneet katsomassa varastonkin takaa ja kiertäneet pihasaunan. Kellarinkin olivat peijakkaat kolunneet ja katollakin oli jo käyty. Vanhin oli jo komennettu kioskilla käymään, mutta isä ei ollut sielläkään. Isää ei ollut missään, kunnes Anni yllättäen huutaa.

-Katsokaa, isi löytyi!

-Isi, isi, herää isi!

-Isi on täällä, äitii !

-Äiti tule tänne!

-Jaakko, nukutko sinä?

-Heh, joo. Isi taisi vähän torkahtaa. Kenen vuoro on mennä piiloon…..?