Jevgeni Fjodorovin tarina

Viljapelto lainehti auringonvalossa, se aaltoili ja hulmusi syyskuisen tuulen mukana. Jevgeni Fjodorov katseli sitä korkealta puimakoneen hytistä. Hän oli tyytyväinen elämäänsä. Monesko vuosi olikaan menossa, kun hän tätä orimattilalaista ohrapeltoa koneellaan kynsi menemään? Vissiin jo viidestoista, laski Jevgeni mielessään. Joka tapauksessa yli kymmenes?

Kaikki oli käynyt niin äkkiä. Hän oli ollut edellisessä elämässään Venäjän armeijan korkea-arvoinen upseeri. Eversti, sijoituspaikkanaan Alakurtin sotilastukikohta pohjoisessa. Jevgeni oli ollut tuolloin vannoutunut poikamies ja varma siitä, että sellaiseksi hän jääkin. Niin railakkaan vapaata ja estotonta elämää hän tuolloin vietti. Kunnes kohtalo päätti puuttua peliin.

Se oli eräs marraskuinen räntää vihmova ilta, kun Alakurtin upseerikerhon sotilasjohto konjakkilasit kädessään porukalla päätti, että ensi suvena tehkäämme kiertoajelu rakkaan naapurimme Suomen puolelle. Savonlinna, Lappeenranta ja mitä muita luonnonkauniita paikkoja sieltä löytyykään, ja voisimmehan vierailla samalla Päämajamuseossa Mikkelissä, jos kerta siellä suunnalla olemme? Niin monen isät ja ukit kun olivat Mannerheimiä vastaan Suuressa Isänmaallisessa sodassa sotineet. Samalla kertaa teemme tietysti hyökkäysteknillisiä kriisiajan arvioita, merkitsemme ylös siltojen painorajoituksia ja teemme havaintoja Suomen sähkönjakelun ja vesivoiman yleisestä tilasta. Näin saamme retkellemme puolustusministeriön siunauksen ja ennen kaikkea sen takaaman runsaan rahoituksen.

Kun lähdön aika aikanaan koitti, elettiin heinäkuun ensimmäistä viikkoa vuonna -07 tai -08? Alakurtin alueelta ei tuolloin vuokrakäyttöön siviilimallin linja-autoa hetkessä löytynyt, niinpä retkelle lähdettiin armeijan harmaalla ja osin naamioväreihin maalatulla miehistönkuljetukseen tarkoitetulla Gaz-merkkisellä linjurilla. Tullissa kulkuneuvo kieltämättä herätti jonkin verran aiheetonta epäilyä, mutta koska Herrat upseerit olivat ymmärtäneet vaihtaa univormunsa ajoissa siviilitamineisiin, ei rajanylityksessä kuitenkaan suurempia ongelmia ilmennyt. Niin auto pääsi matkaan ja suuntasi kulkunsa kohden ensimmäistä etappiaan Imatraa, jossa ensimmäinen yö vietettäisiin Valtionhotellin antimista nauttien.

Samaan aikaan oli Päijät-Hämeen maakunnasta startannut toinen linja-auto, kyydissään Orimattilan Keskustanaiset Ry:n kimakkaääninen kesäretkiseurue, puheenjohtajanaan neiti Irma Tossavainen. Retkueen määränpäänä oli Savonlinnan oopperajuhlat ja yöpyminen tapahtuisi Imatran valtionhotellissa, totta kait. Retkitunnelman kohottamiseksi Irma oli laittanut kaksi valkoviinipulloa kiertämään pitkin linja-auton tiiviitä penkkirivejä heti aamusta, niinpä puheensorina olikin jo ennen puoltapäivää melkoista kuunneltavaa. En olisi tahtonut tuon auton kuljettajana toimia. Voi ukkoparkaa?

Molempien autojen saapuminen Valtionhotellin pihalle ajoittui samoille hetkille. Jo kohta vedettiin hotellin lipputankorivistöön Venäjän sini-puna-valkoinenlippu, osituksena vierasmaalaisen valtuuskunnan epävirallisesta majoittumisesta hotelliin. Koska lounasaika oli jo mennyt, joutuivat arvoisat vierailuryhmät aterioimaan keittiön Alacarte-listoilta päivällistään hotellin salissa, jossa pian alkaisivat myös ne kuuluisat Valtionhotellin naistentanssit.

Jo päivällistä nauttiessaan kohtasivat Irman ja Jevgenin katseet. Lähempi tuttavuus hierottiin sitten tanssisalin lattialla sekä pöytäseurueen seurassa hotellin hämyisessä nurkassa. Irma oli vailla elämänkumppania ja sen puute näkyi hänen kasvoiltaan, hän kaipasi miehen kosketusta ja turvallista olkapäätä. Jevgeni nyt ei aivan sellaisia vielä suunnitellut, hänen mielessään oli pitää ilta hauskaa ja tilaisuuden niin tarjoutuessa päästä lempimään kauniinpehmeää suomalaista vaaleaverikköä?

Irma Tossavainen oli 40 vuotias maataviljelevä ja pientä lypsykarjaa pitävä poikamiesnainen, jonka kohtaloksi oli langennut vanhempien kuoltua jäädä kotitilaa asumaan. Aamuisin Irma sai lypsää lehmät, niukan maitotilin lisukkeeksi hän joutui vielä siivoamaan iltapäivisin läheisen koulun luokkahuoneet. Syksyisin saatava viljasato ei päätä huimannut. Viljanmyynti ei enää elättänyt, valtiolta saatujen tukirahojen vuoksi homma juuri ja juuri kannatti. Puimurin polttoaine oli kallista ja viljankuivaamojen tuntivuokrat vain kohosivat ja kohosivat polttoöljyn kallistuessa. Olisi niin paljon helpompaa elää, kun olisi joku, jonka kanssa arki jakaa, ajatteli Irma usein.

Irma alkoi tuntea vetoa seurueeseen eksynyttä komeaa herrasmiestä kohtaan. Kertoipa mies vielä olevansa oikea upseeri, eversti sanoi olevansa. Irma ei paljoa sotilasarvoista ymmärtänyt, mutta kyllä eversti ainakin vääpeliä korkeammalta kuulosti? Jevgenin puolelta katsottuna homma alkoi mennä oikeaan suuntaan. Vielä pari lasia kuohuvaa, ja Irma alkoi jo itse kosiskelemaan Jevgeniä yöksi viereensä. Se jos mikä passasi kyllä Jevgenille, mutta hommassa oli vain yksi pieni juttu? Irman kämppäkaveri Maire, majoittuminen kun tapahtui kustannussyistä kahdenhengen huoneisiin pareittain. Mitä Mairelle tehtäisiin, ei puheenjohtajan arvovallalle sopinut raahata irtosuhteita majoitushuoneisiinsa?

Illan edetessä Nti Fortuna kuitenkin näytti Irmalle ja Jevgenille parhaat puolensa. Sattui nähkääs niin, että Maire, tuo viidenkympin hujakoilla oleva iloinen leskirouva oli iskenyt silmänsä Jevgenin huonetoveri Pjotriin.

Pjotr oli 32 vuotias salskeavartaloinen aliluutnantti, jolla oli kauniin kapeat kasvot ja vahva tumma tukka. Maire kiehnasi itseään Pjotrin kainaloon ja tanssitti häntä aika ajoin. Pjotr ymmärsi kyllä yskän, mutta ehkä Maire ei välttämättä ollut ihan sitä ihmistyyppiä mitä Pjotr haki. Mairella kun oli jo ikääkin, ja vähän oli päässyt vatsanahkakin jo roikkumaan, mutta Pjotr ymmärsi senkin varsin hyvin, ettei reissumies saa olla turhan kronkeli. Jos tussua kerran tarjotaan, kyllä silloin on reissupojan käytävä antimille. Niinpä Mairen ja Pjotrin nähtiinkin pian häipyvän yöpuulle. -Eikä sitten mitään kiirettä nukkumaan, evästi Pjotr Jevgeniä ja näytti tälle huoneensa avainta. Jevgeni ymmärsi tilanteen. -Aamupalan jälkeen tulen, en ennen, pane rauhassa vaan.

Niin vietettiin kiihkeitä hetkiä Valtionhotellin pienissä huoneissa. Kumpikin naisista sai suureen tarpeeseensa. Aamulla ei tapahtuneesta puhuttu mitään. Kuin ei iltaa olisi istuttukaan. Päivän mittaan jatkoivat retkikunnat reissujaan ja palasivat aikain päästä kotikonnuilleen molemmat. Maire ymmärsi tilanteensa toivottomuuden, eikä ottanut enää Pjotriin yhteyttä. Irma puolestaan kirjoitteli Jevgenille silloin tällöin kaipuuntäytteisiä kirjeitään. -Oma kultaseni…

Eipä tuolloin vielä tiedetty, mitä syksy toisi tullessaan. Se alkoi ensin aamupahoinvointina, laajeni sitten reilusti oksenteluksi ja vessassa hyppäämiseksi. Irma alkoi pelätä pahinta. Orimattilan kunnanlääkäri sen sitten vahvisti. Irma oli epäilyistään huolimatta sittenkin näköjään vielä sukukypsässä iässä. Tarkemmin sanottuna, hän oli raskaana. Enää ei kerennyt kirjeitä Alakurttiin asti kirjoittelemaan. Niinpä varuskunnassa soikin puhelin ja Eversti Fjodorovia pyydettiin puhelimeen.

-Nyt ukko viisumia hakemaan ja konsulaatista anot työlupaa. Tulet minulle vaikka maataloustöihin, jos et muuta keksi papereihin laittaa. Minä saan lapsen, enkä sitä isättömänä aio kasvattaa. Sinä tulet minulle ukoksi ennen kuin se ipana syntyy. Jevgeniltä oli luuri pudota pöydälle. -Lapsen? -Niin, se on kuule sellainen tuttisuinen pieni kitisevä käärö, jos et satu tietämään, huusi Irma kiukkuisena puhelimeen.

Ei auttanut Jevgenin pullikoida vastaan, ei tiennyt olisiko hän edes halunnutkaan. Edessä oli muutto Suomeen ja sotilasuniformun vaihtaminen Hankkijan vihreisiin haalareihin. Ei Jevgeni päätöstä myöhemminkään katunut ole, vaikka joskus kieltämättä upseerikerhon humalaista naurunremakkaa kaipasikin. Maanviljelystä saatu niukka toimeentulo kyllä ostovoimaltaan vastasi vähintäänkin everstin palkkaa Venäjällä, eikä Alakurtin upseereista taida montaa enää koikkelehtia elossakaan? Lienevät taistelutovereidensa hylkääminä maatumassa ukrainalaisiin viljapeltoihin, ja niitä siellä riittää? Hän sai täällä vapaassa maassa, vapaana ihmisenä puida rauhassa ohrapeltoaan, jonka hän naimakaupan turvin oli hallintaansa saanut, niin suopea oli ollut  Tossavaisen Irma, kun venäläisen upseerin renkipojakseen sai, että antoi hälle itsensä ja puolet valtakuntaa.