Joillekin joulu tulee vain raatamalla

Keittiöstämme on kuulunut kovaa ryskettä, pauketta ja uunipeltien kolinaa jo tovin. Ymmärtääkseni rakas vaimoni siellä rakentaa meille tarmokkaana yhteistä joulua.

Hän kun kuuluu vielä siihen sukupolveen jonka joulua ei valmisteta Saarioisten tehtailla, eivätkä porkkanat kasva valmiina soseeksi pussitettuina.

Marraskuusta lähtien ovat yöuneni häiriintyneet niiden molemmista päistä. Sillä jo viikkojen ajan olen aistinut silmäluomieni läpi kellertävän valonviipaleen kantautuvan keittiöstämme käsin aina makuuhuoneeseen asti niin, että olemme joutuneet nukkumaan sellaista puolittaista koiranunta molemmat, minä ja koira.

Mistä tuo hullu nainen ammentaa ainaisen tarmonsa pysyä liikkeessä?

Niin vain ovat ne perinteiset laatikkoruoat valmistuneet. Perunat, lantut kuin porkkanatkin. Ensin paistuneet ja sitten pakastuneet. Piparit ja piirakat ovat tulleet pyöritetyiksi, lohifileet kraavatuiksi, sienet pilkotuiksi ja silakat rullatuiksi.

Itselleni joulutunnelmaan pääsemiseksi riittäisi aivan hyvin pieni kinkku, muutama karjalanpiirakka ja kanisteri kotikaljaa. Tiedänhän aattoiltana kuitenkin saavani lahjaksi rasiallisen vihreitä kuulia, ne kun kruunaavat minun jouluni. Nuo kuulat ovat perinne jo joulusta 1977 asti. Vain yhden kerran tuon jälkeen olen kuulitta jäänyt. Tuona jouluna vuodattamani sarjakuvamaisen suuret krokotiilin kyyneleet ovat sittemmin varmistaneet jouluperinteen jatkuvuuden.

Kun ruokapuoli on vihdoin saatu tehtyä ja kaikki muukin mietitty viimeistä piirtoa myöten valmiiksi, päättää hän keskittää tuon hullun tarmonsa huushollin ehostamiseen.

Matot lentävät itsestään ulos kuin Aladdinin taikasaduissa ja kohta jo kuusi ilmestyy jostain ihmeen kummasta olohuoneen nurkkaan, hieman ennen, kuin imuri aloittaa oman soolonsa. Eikä aikaakaan kun moppi heiluu jo niin, että sen voi nähdä kolmena eri kappaleena yhtä aikaa ilman aineita, ja kartonkitontut valtaavat seinät ja alakerran ikkunat. Kynttilöitä syttyy sinne tänne, ainakin jokaiselle vapaana olevalle pöydälle, eivätkä lapset asu enää edes kotona, siis minuako varten hän laittanee?

Tässä vaiheessa me yleensä lähdetään molemmat lenkille, minä ja koira.

Ollaan muuten kumpainenkin tultu pohdinnoissamme samaan tulokseen. Tuota tekemisen vimmaa ja raivoa ei huonolla ruokahalulla ole syytä mennä pilaamaan. Muuten kaikki menisi ihan hukkaan ja siitä saisi vain väsyneen naisen kiukkuiset vihat niskoilleen.

Bon apetit, kuomaseni!