Meidän äiti se silpasee

Minulla on vittumainen eukko, se myönnettäköön. Tai eukko itsessään on ihan käypää tavaraa, sillä on vain vittumainen tapa. Se nimittäin silpasee aina silloin tällöin. En tiedä, lieneekö suomen puhekielessä tuollaista sanaa lainkaan, vai olenko sen ihan itse keksinyt. Vuosien saatossa se kuitenkin on saanut meidän perheessä vankan aseman arkikielen terminologiaan.

Perusmuodossaan sana kait lienee silpaisu? Vaikka en äidinkielestä mitään ymmärräkään, verbiin taivutettuna sana kuulunee silpaista? Joka tapauksessa sana kuvaa mielestäni hyvin tapahtunutta. Jokin on kadonnut merkillisellä tavalla ja todennäköisimmin lopullisesti?

Sana siis tarkoittaa salamannopeaa tavaran piilottamista, kätkemistä, pois näkyviltä saattamista. Äsken se oli vielä tuossa, kunnes erään käsi heilahtaa. Heilahtaa kuin Tuukka Raskin hanskakäsi heilahtaa paraatipelastuksen päätteeksi kätkeäkseen kiekon kouran uumeniin. Samalla tavalla myös eukkoni koura kätkee kaiken mihin on koskenut, eikä pöydällä ole enää mitään. Se huutaa tyhjyyttään, kuten kourakin.

Kun sitten kysyt, minne laitoit sen tavaran tästä, vastausta ei tarvitse kauaa odotella? Se tulee kuin tykin suusta. -En muista.

-Kait sä nyt sen muistat, äsken otit?

-En muista.

-Mieti?

-En muista!

Silloin on jo varmaa. Tuo tavara on poistunut elämästäsi. Se on kuin heitetty taivaantuuliin, laitettu jonnekin, pois sinun ulottumattomiin…

Kun sitten suurieleisesti häntä tapahtuneesta kovistelet, -Älä koske mun tavaroihin, anna niiden olla, tulee hän pyykkikonetta täyttäessään lampaan ilme kasvoillaan näyttämään kouran pohjalla olevaa kahta ruosteista naulaa. -Ovatko nämä jotain tärkeitä?

-No eivät vittu ole, mutta se jengatangon pätkä tuossa ikkunalaudalla oli tärkeä. -Minne laitoit sen?

-En muista.