Oman elämänsä ötökkä

Ollessani kerran kotosalla kahdestaan kissamme kanssa, kiinnitin siinä lehteä lukiessani sivusilmällä huomiota hänen outoon käyttäytymiseensä. Hän istui olohuoneen parkettilattialla kuono kiinni maassa. Ihmettelin aikani kissan outoa asentoa mutta jatkoin sitten lehteni lukemista, uppoutuen ajatuksiini.

Hetken kuluttua havahduin ja huomasin kissan siirtyneen hieman sivummalle, pään ollessa edelleenkin kiinni lattiassa. Sehän seuraa jotain? Mielenkiintoni heräsi siinä määrin, että menin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni siihen viereen ja katsoin että mikä ihme siellä lattialla on?

Siellä mennä möngersi sellainen pienenpieni ötökkä. Tuskin kuulakärkikynällä pistetyn pisteen kokoinenkaan. Enpä ollut ennen noin mitättömän kokoista elukkaa nähnytkään, mutta kissaa sen eteneminen kuitenkin näytti kiinnostavan.

Sympatiani olivat välittömästi tuon pienen ötökän puolella ja koetinkin ajatella, mitä hänen päässään tällä hetkellä liikkuu. Minkälaisia tuntemuksia tuo kissan -sanoisinko, vähintäänkin estottoman oloinen tuijotus hänessä herättää?

Enpä kyllä koskaan aiemmin ollut asettunutkaan ötökän asemaan ajattelemaan, joten ajatus tuntui alkuun hieman absurdilta mutta onnistui kuitenkin yllättävän luontevaan.

No ajatellaan: Olet siis tien päällä ja matkalla nähtävästi jonnekin? Kävelet pitkin olohuoneemme lattiaa, joka tuon kokoluokan eliöstä varmaankin tuntuu suurelta ja avaralta kuin autiomaa?

Yhtä-äkkiä yläpuolellesi laskeutuu tennispallon kokoinen kissan pää, josta sinua herkeämättä tuijottaa kaksi suurta silmämunaa, luomien tuskin värähtämättä. Tunnet kissan hengityksen niskassasi, ja sen viiksikarvat viitoittavat tietäsi molemmin puolin.

Et voi välttyä ajatukselta, että vaatimaton persoonasi on tullut huomatuksi, ja tekemisesi kiinnostaa joitain tiettyjä tahoja. Tunnet olosi ehkä tukalaksi näin yllättäen tarkkailun alle jouduttuasi. Hetken kuluttua huomaat tuon turjakkeen vieläpä seuraavan matkaasi. Et pääse mihinkään pakoon. Olet kiipelissä.

Asiaa aikani kuluksi pohdiskeltuani, minun oli oikeastaan yllättävän helppoa samaistua tuon ötökän asemaan tuossa lattialla. Minäkin tunnen oudon hengityksen niskassani, sekä silmämunien tuijottavan katseen. Kiipelissä se tavallaan olen minäkin.

Olen nimittäin asunut yli kaksikymmentä vuotta pienessä rivitaloyhtiössä, viettäen aivan avoimesti tällaisen kylähullun boheemin väkevälle tuoksuvaa teekkarielämää. Siksipä uskallankin väittää, että tiesin aikalailla tasan tarkkaan, miltä tuosta ötökästä tuolloin tuntui.