Oskun ajatuksia

Käsi tarraa kaulapantaan, se vetää lähemmäksi. Oskua kytketään talutushihnaan ja ulko-ovi avautuu. Pihalla on satanut lunta ja se on peittänyt eiliset jäljet alleen. On aamulenkin aika ja aika karistaa unenrippeet silmistään.

Osku työntää kuononsa lumihankeen ensin kuin tunnustellen, ennen kuin syöksyy sinne kokonaan. Talvi on sitten mukavaa aikaa se ajattelee turkkia ravistellessaan, vaikka ei kesässäkään kyllä moittimista ollut. Tassut vain tahtoivat joskus hellepäivinä asfaltilla kärventyä ja kapulan saa hakea aina järvestä. Tosin pakkaspäivinä tassut tahtovat usein jäätyä ja kapula meinaa hukkua hankeen, että se siitä kaksinkamppailusta. Kesä tai talvi, ulos oli päästävä.

Osku oli iso, musta ja lauhkealuonteinen labratorinnoutaja.  Oskun ominaispiirteistä voimakkaimmin nousi esiin kyky ajatella. Omasipa hänen ajattelumallinsa jonkun verran jopa filosofisia piirteitä. Ne tosin poikkesivat hieman isäntäväen kaavamaisista ajatuksista, mutta joutuipa hän katsomaankin niitä ihan eri vinkkelistä, ikään kuin koiraperspektiivistä?

Näkökulman matala lähtökohta olikin juuri se, mikä sai ajatukset usein kimpoamaan sellaisiin sfääreihin, että toisinaan täytyi omata jonkin verran avaruudellista hahmottelukykyä ymmärtääkseen sen, mitä koiran päässä liikkui mutta arkielämän käytännönläheiset rutiinit saivat yleensä ihmisväen varauksettomat kiitokset. Koulukirjassakaan kun ei aivan kaikkea aina kerrottu ja luu oli joskus kovaa kaluta, että oppinsa oli kullakin.

Tien varteen päästyä silmiin otti kiiltävän keltainen laikku lumella. Se oli kuin huomiota kerjäävä käyntikortti siinä juuri sataneella nietoksella. Isäntä katseli ympärilleen, muka syyllistä hakien. Höh, tuo se ei sitten tiedä kyllä yhtään mitään, tuumaili Osku. -Haistaahan tuon jo kaukaa, että Haatajan Mantan väkevä aamuvirtsa se on, minkä tuoksu täällä tienoot täyttää.

Osku oli seurannut huolestuneena isäntänsä turhanpäiväistä hötkyilyä ja oravanpyörässä hölkkäämistä jo tovin aikaa. Se ei saattanut ymmärtää mikä vimma pistää ihmisen rimpuilemaan tuohon malliin, ettei muista aina henkeä vetää. Silmäpussit roikkuen se lähti aamulla työpaikalleen, kuin kauhuleffojen zombi se käveli elottomin silmin eteenpäin, puskien katkeraa kalman hajua ympärilleen.

Usein kuulee sanottavan, että koira on ihmisen paras ystävä. Oskun mielestä asiaan kätkeytyi vain osa totuutta ja se toinen osa on paljon raadollisempi, kuin ihminen itse sitä ymmärsikään. Tässä kiristyvässä kilpailuyhteiskunnassa, missä säännöt ovat laveat kuin maailman sivu, mutta kyynärpäiden lukumäärä jo ennalta määrätty, koiran tehtäväksi tulee armotta jäämään olla ihmisen ainoa ystävä, eikä vain paras. Siitä Osku oli varma.

Koiran mielestä ihminen höntyilee liiaksi. Koikkelehtii katsomatta eteensä ja törmäilee joka paikkaan. Kiiruhtaa sitten myöhästyäkseen kaikesta olennaisesta ja kantaa murhetta aina jostain, luullen pystyvänsä ratkaisemaan kaiken.

Ei tunne ihmispolo vielä omia rajojaan.

Ihmisen rooli tässä maailmankaikkeudessa on olla kuin metsäpuron pinnalle pudonnut kaarnanlastu, jota virta kuljettaa mukanaan. Se pyörähtelee ja poukkoilee, käyttää välillä sukkelossa, vain jäädäkseen sitten kölistään hetkeksi kiinni. Mahtavammalleen se ei kuitenkaan voi mitään. Sen on mentävä sinne, minne virta sitä käskee.

Millähän ilveellä sitä saisi ihmisenkin elämään koiran lailla. Pitäisi opetella makoilemaan niin kuin Osku, nuuhkia välillä maailman miljoonia tuoksuja, haukahdella ja hypähdellä silloin tällöin, ihan vain tietääkseen olevansa olemassa. Heiluttaa häntää kun on sen aika, nuolla lupsuttaa innokkaasti itseään ja murista sitten hampaat irvessä, kun joku asia ottaa kupoliin. Ei se sen kummempaa ole, kysykää vaikka Oskulta.