Todellisuudessa Venäjä pommittaa nyt itseään

Turha sitä kenenkään on mennä kieltämään, nyt riehuva sota Ukrainassa on kuin lottovoitto meille kaikille länsimaalaisille. Kyllä sinne kannattaa lähettää aseitaan testattavaksi ja maksaa energiasta hieman korkeampaa hintaa jonkin aikaa. Se judoa harrastava pieni mies, jonka nimeä en halua enää mainita, on pullistellut niitä olemattomia lihaksiaan siihen malliin jo pitemmän ajan, että sellainen ukko alkaa olemaan suuruudenhulluudessaan jonkinlainen uhka koko maailmanrauhalle. Ainakin mielenrauhalle. Nyt Venäjä on kuitenkin iskenyt päätään ukrainalaiseen mäntyyn sen verta lujaa, että koko valtakunta vetää kohta kontallaan happea niin, että tähdet vain silmissä vilisee.

Tarmokkaista yrityksistään huolimatta se on päässyt valtaamaan Ukrainasta vain pienen siivun mustanmeren rantamaa, ja sen se on tehnyt Iivana Julman hengessä, siviiliuhreista piittaamatta. Saavuttaakseen sen, se on nähtävästi joutunut myöskin käyttämään leijonanosan nykyaikaisesta aseistuksestaan, ja uusien rakentaminen Venäjällä on sille asetettujen pakotteiden vuoksi käytännössä mahdotonta. Sen onkin nähty tuovan Eenokin aikaisia panssarivaunujaan näyttämölle, ja niistä ei suurta uhkaa maailmalle ole, parasta ennen päiväys kun on jo mennyt.

Natonkin kannalta katsottuna tilanne on erinomainen. Ideologinen päävastustaja takoo päätään petäjän kylkeen ihan vapaaehtoisesti täysin toisarvoisella pelikentällä, kilpailtaessa kaksinapaisen maapallon voimasuhteista. Naton ei siihen soppaan tarvitse lusikkaansa laittaa kuin höylin miehen malliin aseita antaen, ja vaikka kaikki tämä maksaakin rutosti riihikuivia dollarilappuja, on se joka ainoan taalan arvoista kuitenkin.

Kun taistelua ei käydä minkään natomaan kotikentällä, omia uhrejakaan ei tule, eikä infrastruktuuri kärsi vaurioita. Myös sodan laajentumisen uhka on pienempi, joten aseapu Ukrainalle on pieni hinta tästä kaikesta. Ja kun tämä rytinä kerran siellä loppuu, on Venäjä samanmoinen savuava rauniokasa kuin Mariupolin kaunis satamakaupunki. Ainakin taloudellisesti ja henkisestikin, siitä olen varma. Varmaa on myös se, että valtionjohdossa ei enää judoa harrasteta ja sotimishalut ovat muutenkin vähäksi aikaa kadonneet.

Peten kristallipallosta sattuu olemaan juuri tänään näytönohjain rikki mutta tuskinpa kovin hirveästi erehdyn, jos väitän tämän sodan kaikessa hirveydessään satavan pitkässä juoksussa meidän kaikkien länsimaalaisten yhteiseen laariin, niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa. Siksi kiitollisuudenvelkamme Urainalle on mittaamaton, se on apunsa ansainnut, niin sotilaallisen, kuin taloudellisen ja humanitäärisenkin.

0
Petri Kortelainen

Kirjoittajan ajatuksia enemmän osoitteessa: https://petenpakinat.blogi.net/blog/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu