Reissuenkeli

Se aamu oli niin lämmin ja aurinkoinen. Alkukesän leutotuuli hiveli hiuksiani ja antoi lämpöään auringossa kylpeville kasvoilleni. Nojasin puupenkin selkänojaan yhä voimakkaammin ja toivoin entisen elämäni olevan vain unta, joka vasta ajansaatossa eskaloituu eletyksi elämäksi. Tähän saattaisi vaikka nukahtaa…

Nenäni vaistosi merellisen tuoksun ja kuulin kuinka lokit kirkuivat ja kilvoittelivat torikauppiailta rosvotuista herkuista ja turisteilta tipahtaneista jätteistä. Satamasta pois pyrkivä autolautta puhalsi pilliinsä voimakkaasti. Laivan lähtöä seuraamaan tulleet turistit huusivat ja vilkuttivat lähtevälle alukselle. Minä tunsin irtautuvani ruumiistani.

Läheisten torikahviloiden herkkujen tuoksut sekoittuivat ihmisten vienoon puheen sorinaan. Jossain käristettiin jotain, kun taasen toisaalla lettukahvit piristivät joukkoon eksyneen aamupäivää. Joku katujonglööri teki kovaa duuniaan yhdellä pyörällä. Omaa äidinkieltäni en tosin erottanut monenkaan läsnäolijan suusta. Jotain niin vieraan tuttua sopersivat nuo ohitse kulkevat ihmiset.  Är det att sova?  Finländaren stängde av den?

– Hej sover du?

-Tä, säpsähdin?

-Jag trodde du sov

Eteeni oli ilmestynyt mitä viehättävin nainen, työntäen pientä lastaan rattailla. En koskaan aiemmin ole tällä tavoin häkeltynyt naiskauneuden edessä, eikä puhekykyni ole kadonnut kauniin katseen nähtyään. En kait ole siihen aiemmin näin yllättäen törmännyt, tahi muutoin kykyäni koetukselle laittanut. Nainen katsoi minua ruskeanpaahtoisilla nappisilmillään ja kysyi ruotsiksi, että voisinko katsoa hänen tytärtään kun hän hakee rasian mansikoita läheiseltä kojulta?

– Jees of koos, vastasin hänelle tajuamatta edes mitä sanoin.

-Heh, et taida olla ruotsalaisia, eteeni ilmestynyt enkeli kysyi selvällä suomenkielellä?

-Puhut siis Suomea, kysyin ja aloin hiljalleen heräämään tähän päivään?

-Kyllä minä puhun.

– Nouda vain mansikkasi, katson mieluusti kaunista tytärtäsi, vastasin hänelle.

Vaaleaan kesäleninkiin pukeutunut reissuenkelini varmisti katseeni kiinnekohdan lantionsa viehkeällä keinunnalla, hänen olemuksessaan oli kuin jotain kuninkaallista.  Katsoin hänen jonottamistaan kauan. Pitkät ruskeat hiukset, hennot hartiat ja niin kauniisti kaartuva gasellimainen vartalo. Kasvojen piirteet, ah niin säännölliset ja tuo persoonallisen kaunis nenä.

-Vad heter du, kysyin rattaissa istuvalta tyttäreltä?

-Estelle, hän vastasi.

Sitten hän sopersi jotain pienen lapsen jokeltelua ruotsalaisittain, josta en kyllä ymmärtänyt yhtään mitään. Kielitaitoni kun ei Ruotsin suhteen ole edes Englannin tasoa, joka sekin on luvattoman heikko. Totesin vain kohteliaasti että – Ja ja.

Enkelini tuli mansikkarasian kanssa ja istuutui viereeni. Hän laittoi suurimman mansikan hampaidensa väliin ja irrotti siitä kannan. Mansikan voimakas väri sai hänen hillityn huulipunansa loistamaan astetta tummempana. Sitten hän perkasi pienempiä marjoja tyttärelleen, joka kipristi naamaansa ensimmäisen marjan suuhunsa laitettuaan.

– Var det bra, hän kysyi tyttäreltään?

Tyttö sopersi jotain Ruotsiksi ja äiti vastasi hänelle samalla kielellä, joten keskustelu meni hieman ohitseni.

-Saanko esitellä itseni? Olen Victoria, nainen sanoi ja tarjosi kättään kohteliaasti.

-Pete sanoin ja kättelin reippaasti. – Olen Suomesta.

Hänen kädenpuristuksensa oli päättäväisen jämäkkä, mikä on todella harvinaista nuorelle naisihmiselle. Yleensä he kättelevät sellaisella veltolla ja puoliksi pakenevalla kädellä.

-Jos sallit tiedustella, millä asioilla olet Tukholmassa, hän kysyi?

– Ihailen teidän kaunista pääkaupunkianne, eli lomailen. Sillä täytyy olla pitkä historia ja sen kulttuuri on varmaan vuosisataista. Kaikki rakennukset ovat vanhoja ja arvokkaan näköisiä. Kysyin, että oliko Tukholma kuulunut muinoin Hansa-kaupunkienliittoon, ja hän vahvisti epäilyni. Muistelin, ettei Suomessa tainnut Hansa-kaupunkeja olla, ja hän osasi kertoa että Turku ja Viipuri olivat olleet merkittäviä kauppakeskittymiä, mutta eivät kuitenkaan liittoon kuuluneita. Hän kertoi minulle Tukholman ja siinä sivussa koko Ruotsin historiasta ja sen vaiheista suhteessa Suomeen. Olimme olleet kuulemma Ruotsin ja Venäjän välinen kiista-kapula iänajat. En voinut olla huomaamatta hänen hyvää historian tietämystään sekä muutekin hyvää yleissivistystä. Urheilua hän kertoi seuraavansa oikein erityisen innokkaasti.

Kysyin, että tietääkö hän kuka on ralliautoilun ensimmäinen maailmanmestari? Hän pudisti vienosti päätään, mutta sitten hänen silmänsä äkisti leimahtivat ja hän sanoi,

– Mika Häkkinen?

Sen ainoan kerran kun ruotsalainen on minun silmissäni saavuttanut jotain merkittävää, niin tämä kaunotar ei ole siitä kuullutkaan.

Siirsin puheenaiheen fiksusti johonkin muuhun. Kysyin, tietääkö hän suomalaisia runoilijoita? Hän vastasi tietävänsä Jenni Haukion. Kerroin ylpeänä hänelle, että Jenni on tasavaltamme Presidentin puoliso. Verraten kaunis ja viehkeä nainen kuten sinäkin olet. Jostain kumman syystä sinuttelu sattui suuhuni. Olisin tahtonut niellä sanani saman tien ja vaihtaa puheenaihetta taas uudestaan, mutta hän oli kuin ei olisi huomannutkaan.

– Oi, tiedän toki Jennin. Olen ollut hänen vieraanaan Suomessa ja isäni järjesti hänelle kerran illallisen linnassamme, johon Saulikin sai osallistua. Aivan ihana persoona ja Saulikin niin hienokäytöksinen ja hurmaava herrasmies, että ei suomalaiseksi uskoisi.

– Sanoin hänen nyt kyllä leikittelevän. Pian hän purskahtikin heleään nauruun johon minunkin oli pakko yhtyä. Hän varmaan nauroi näkemykselleen suomalaisesta miehestä ja minä taasen nauroin mustasukkaisuudesta Saulin hurmaavuudelle. Mokomakin.

Hän tarjosi mansikoita minullekin ja uppouduimme toisiimme. Hän oli niin ihana, hän hurmasi minut täysin. Kun kysyin hänen miehestään, niin hän sanoi että Daniel nyt on vain sellainen, sellainen tavallinen mies, mutta minulle hänen oli helppo puhua. Aivan kuin olisimme tunteneet aina. Niinpä, niin minäkin tunsin.

Kysyin onko hän huomannut, että joku tummiin pukeutunut mies on seisoskellut jo jonkin aikaa sivustalla ja tarkkaillut meidän tekemisiämme?

– Aaah, Kenneth? Hän on hovimme turvamiehiä. Hän tekee vain työtään ja on muuten tosi reilu kaveri. Keväällä hän antoi minun esimerkiksi piipahtaa Ikeassa. Ajattele?

No minäpä koitin ajatella. En ole tähän päivään mennessä antanut lupaa omalle eukolleni piipahtaa Ikeassa. Rohkea mies.

Reissuenkelini kertoi hänen torikävelyynsä varatun ajan olevan juuri päättymäisillään. Minä ihmettelin, että mikäs kiire meillä aikuisilla ihmisillä on tässä valmiiksi tehdyssä maailmassa? Mennään johonkin ruokakojuun ja tilataan kunnon lihapiirakat?

Hänen pähkinänväriset silmänsä löivät salamaa kun hän huudahti,  -Voih, kunpa se olisikin mahdollista, sinä olet Pete niin vallaton.

– Ei mutta nyt minun täytyy lähteä.

Hän nousi seisomaan ja veti lastenrattaat tuolinsa takaa eteen ja totesi Estelle neidin nukahtanee.

-Kaikkea hyvää sinulle Pete ja olisi hienoa tavata joskus uudelleen. Se tuskin toteutunee?

Näin kyyneleen vierähtävän hänen silmäkulmastaan vierimään pitkin tuota jumalaista poskea.

– Heijssan Pete. Vie terveisiä Suomeen.

-Vien, vien varmasti vastasin ja tunsin kuinka kurkussani aataminomena teki edestakaista nykivää liikettä. Itku ei ollut kaukana.

Hän lähti työntämään rattaitaan kohden torin laidalla olevaa suurta parkkipaikkaa. Seurasin hänen sulavaa menoaan ja tunsin kuinka jotain minussa lipui tuon jumalaisen kaunottaren mukana pois. Reissuenkelini.

Silmäni kostuivat. Sitten aivan äkisti hän pysähtyi ja kääntyi. Hän katsoi minua kauan,  ja tunsin kuinka tuo kuljettu välimatka supistui olemattomiin. Hän oli taasen läsnä. Hän kohotti sormensa huulilleen ja moiskautti niihin elekielellä mitä kauneimman suudelman. Sormet tuskin ehtivät edes kääntyä minuun päin kun otin lentosuudelmasta jo kopin ja painoin sormet huulilleni.

Pian tummapukuisten miesten joukko piiritti hänet ja hänet saateltiin mustaan isoon autoon. Nousin ylös ja laitoin käsiini jääneen tyhjän mansikkarasian valopylväässä olevaan roskikseen. En ollut aikonut enää rakastua uudelleen, mutta tuollaisten silmien vuoksi olin valmis perumaan jo kiveen hakkaamani päätöksen.