Sellainen oli Lennin sotatarina
Kun maailmaa elettiin viisikymmentä vuotta sitten, oli yhteiskunta erinäköinen, tuolloin saattoi nähdä vielä veteraaneja mukana monessakin tehtävässä. Pienen pojan silmiin nämä miehet muistuttivat monesti olemukseltaan jo muinaisjäänteitä, mutta todellisuudessa he olivat yllättävänkin nuoria miehiä silloin. Ei sodasta niin kauaa ollut kulunut, vaikka se itsestäni siltä silloin tuntuikin.
Tuolloin oli mahdollista kuulla vielä oikeita sotajuttuja, niitä autenttisia. Niitä kertoi miehet jotka rintamalla olivat itse olleet. Harvemmin sai kuulla mitään yltiöpäisiä sankaritarinoita, pelko ja pelon alituinen odotus monessa tarinassa korostui. Oli toki niitäkin, joilla tarve oli omaa osuuttaan enempikin korostaa ja ne kait ne tuon ikäiselle pojalle niitä mieleenpainuvimpia hetkiä tarjosivatkin. Sotajutun kun piti olla sotajuttu.
Niitä mehukkaimpia tarinoita olen paljonkin ylös kirjoittanut, mutta erään tarinan kertomista olen vain pyöritellyt päässäni, odottaen kait ajan kypsymistä. Tarinan, jossa sankaruus oli vain pelkkää velvollisuuden täyttämistä käskystä, eikä siitä suurta numeroa vuosienkaan kuluttua tehty. Tarinan, mikä ei loistokkaimpiensa rinnalle sankaruutta etsittäessä yllä, vaan kertoo pienen ihmisen joutumisesta maailmanpolitiikan näyttämölle pieneksi pelinappulaksi vasten tahtoaan. Nuppineulaksi kartalle.
Tarinan minulle kertoi mies joka astui elämääni ollessani hieman toisella kymmenellä. Hän oli joutunut sodan jo riehuessa täydellä voimallaan asepalvelustaan suorittamaan Santahaminaan. Palveluksen kestoaikaa en tuolloin tiedä, uskon koulutuksen kuitenkin olleen varsin tiiviinoloinen, rintama kun janosi uusia miehiä kitaansa kuin mielipuolinen peto. Hän kertoi kuinka he kahdeksantoistakesäisinä miehenalkuina lähtivät koulutuksen saatuaan marssimaan kasarmilta kohden rintamaa. Tien varsille oli kerääntynyt naisista ja lapsista koostuva sekalainen joukko ihmisiä seuraamaan heidän sotaan lähtöään. Kertoipa kuinka monet vanhemmat naisista pyyhkivät kyyneleitä silmistään. Sanoi ymmärtävänsä vasta nyt, vaikka tuolloin asiaa niin ihmetelikin. Joukko lapsenkasvoisia pellavapäitä marssimassa pölyävällä tiellä kohden kuolemaansa, asepuku yllä ja kivääri olkapäällä, tahdissa laulaen. Oltiin olevinaan kun mentiin sotaan?
Junakyyti oli vienyt jonnekin pohjoiseen, jossa komppania lastattiin kuorma-autoihin ja suuntima otettiin Kuhmoon, jossa matkan ensimmäinen etappi sijaitsi. Perille päästyä oli miehet komennettu riviin ja kerrottu, että itse rintamalinjalle on vielä matkaa mutta alueella tiedetään liikkuvan useitakin vihollispartioita, eikä rintamalta liikene miehiä niitä jahtaamaan. Lähikylät olivat joutuneet desanttien vainon kohteeksi, huoltokolonnia oli tuhottu ja monenlaista tihutyötä tiedettiin muutenkin tehdyn. Tilanne oli sodanjohdollekin epäselvä.
Tarvitaan kaksi vapaaehtoista, oli komentava upseeri sanonut ja ennen kuin kukaan ehti ilmoittautua, osoitti sormi tarinamme päähenkilöä ja hänen vieruskaveriaan.
-Te kaksi, tulkaapa tänne. Muut lähtevät ruokailuun ja telttojen pystytykseen, mars.
Upseeri oli vienyt heidät telttaansa kartan äärelle. Näyttänyt sieltä paikan missä komppanian tukikohta nyt sijaitsi. Lyijykynä oli näyttänyt aluetta siinä ympärillä. -Täällä jossain niitä on? -Emme tiedä onko huoltoreitit lähikyliin enää viholliselta vapaat, sen selvittäminen on nyt etusijalla ja te saatte ottaa siitä selvän. Menette ensin tänne, sitten tänne, oli käsky kuulunut lyijykynän mallatessa matkaa kartan päällä. -Etsitte sieltä komentoteltan ja ilmoittaudutte siellä, sitten voitte palata takaisin, mutta syökää nyt tekin ennen kuin lähdette, se on kymmenen kilometriä sivu.
Ei kuulemma ruoka maittanut. -Heti kuolemaan lähettivät, oli kaverinkin kommentti ollut. Pienen ruokalevon jälkeen oli lähdönaika koittanut. Kapeaa, vain hieman kärrypolkua leveämpää tietä oli lähdetty taivaltamaan kiväärit valmiina ampumaan. Tien reunat puskivat villiintynyttä pajukkoa. Näkymää oli vain eteenpäin ja aistit odottivatkin kiivaasti konetuliaseen rävähdystä. Vieläkö tämä suora selvitään, kuinka käy tuolla mäenharjalla? Sanat viipyilivät kertojan huulilla, puhe hidastui, no onpa ihmeellistä, ajattelin tuolloin. En ajattele enää. Kaksi keskenkasvuista pojankloppia kulkemassa pitkin vesakoitunutta tienvartta jossain kaukana kotoa, syyttöminä sotaherrojen tiedonjanoon. Syyttöminä mielenvikaisten valtiojohtajien alituiseen vallanhimoon ja ennen kaikkea syyttöminä ihmisen jatkuvaan pahuuteen, jolle lähihistoriakaan ei näemmä loppua osaa ennustaa.
Tuon tarinan arvon osaan asettaa oikeaan valoon vasta nyt, liki saman ikäisenä kuin sen kertojakin oli tuolloin. Vaikkei tarinassa mitään tarinalle tyypillistä ainesta ollutkaan, oli siinä tarinaa kuitenkin kerrakseen. Voin tuntea tuon saman tuntee rinnassani, kuvitella itseni kulkemassa tuota vesakoitunutta tietä ase ampumavalmiina, itsekin valmiina ammuttavaksi. Kokea se avuttomuus, irrallisuus siinä kaiken keskipisteessä, olematta osallisena sen enempää kuin tapahtuman yhtenä osatekijänä. Pakotettuna.. Laittaa nuori elämänsä alttiiksi pyrkimyksille jotka loppupeleissä eivät kuitenkaan hyödytä ketään, eivät edes niitä, joiden pyrkimyksiä ne alun perin olivat. Pyrkimyksiin päästäkseen kun täytyy pysyä hengissä, elää ehkä ikuisesti? Sodassa ei todellisia voittajia ole, vaikka joku rajaviiva kartalta poistuisikin. Sodassa on vain häviäjiä, sellaisiakin, jotka luulevat kuuluvansa voittajiin. Tämän meille kertoo historia, kuka sitä sitten tulkita oikein osaakin?
Isäukko, upseeri ja sotainvalidi muisteli kun käveli jatkosodassa pystykorvan kanssa metsäpolkua kannaksella.
Aivan yllättäen vastaan tuli aseistettu neuvostoliittolainen sotilas. Ohittivat toisensa ja vilkuilivat taaksepäin. Laukaustakaan ei ammuttu.
Ilmoita asiaton viesti