Suomalaisen miehen juhannustaika

Juhannuspäivän varhainen aamuhetki, kun aurinko vasta aloittaa nousuaan, on yleensä suomalaiselle miehelle se hetkistä kaikkein herkin. Silloin saa hän riisua sen henkisen kravatin kaulastaan, joka on kuristanut hänen kurkkuaan läpi pitkän synkän kaamoksen.

Naama nokisena hän raapii itseään rannalla, hiilloksella hehkuvan kokonpohjan vieressä munasillaan, katse suunnattuna kaukaisuuteen. Aamu-usvan nousu luo järven pintaan aavemaisen verhan. Tuhansien hyttysten muodostama legioona imee himokkaasti hänen Koskenkorvalla aateloitua vertaan. Eivät ole selväpäisiä hyttysetkään tällä rannalla.

Silmät ymmyrkäisinä, katseen harittaessa eri suuntiin, tukka takussa ja pörhöllään, hän päättää huutaa itse Perkelettä avukseen poistamaan tuon tuskan hänen sielustaan, joka sinne talven pimeinä kuukausina on uskaltautunut pesimään, ja yrittää nyttemmin asettua taloksi.

-Aaaauuuuuuuuuuu, aauuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!!!

-Kuuluuko?

Tyyni järvenselkä juoksuttaa ääntä eteenpäin ja pian jo Perkele vastaa kaikuna huutoon:

-U-uuuu, u-uuuuuuuu!

Rantavesi heijastaa miehen sänkipartaisen naamankuvan, jonka ylhäältä tippuva räkäklimppi äkkiä rikkoo.

-Vastasihan se perkele, tuumaa hän ja kulauttaa pullonpohjan tyytyväisenä kurkkuunsa.

Taas jaksaa toimistossa talven….

Petri Kortelainen

Kirjoittajan ajatuksia enemmän osoitteessa: https://vitutsanovatanen.blogi.net/blog/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu