Tekoäly Antero

Tarinamme tapahtumat sijoittuvat pieneen eteläpohjalaiseen kirkonkylään, sen vilkkaasti liikennöidyn huoltoaseman lounaskahvilaan ja ne tapahtuivat jokin aikaa sitten.

-Kaks kahdeksankymmentä, heleä naisääni ilmoittaa tiskinsä takaa.

Hitto, kupposesta kahviakin saa nykyään maksaa itsensä kipeäksi. Melkein seitsemäntoista markkaa pelkkä kahvi. Haloo. Otan kuppini ja ihmeekseni vielä lähtiessäni kiitän tyttöä kalliista kahvistani -tietämättä edes- raskinko tuota juodakaan?

Silmät kiertävät pitkin ihmismassaa, ne etsivät vapaata pöytää. Viereisellä koululla on ilmeisesti ruokatunti menossa, pöydät nimittäin notkuvat oppilaita pullollaan. Nakkikastike ei näköjään maistu enää kellekään, varsinkin kun naapurissa myydään rullakebabia Cokiksen kanssa kympillä. Elintaso on arvatenkin noussut. Minun nuoruudessani puolet peruskoulun oppilaista ilmoitti herkkuruoakseen nakkikastikkeen. Se toinen puoli ilmoitti puolestaan lihapullat. Makaronilaatikko olikin sitten kaikilla heti kakkosena, eikä rullakebabista kukaan ollut nähnyt edes unta, kympistä kylläkin moni.

Eräässä pöydässä istuu yksikseen kravattikaulainen mies, kuin karkumatkalla jostain virastosta. Kauluspaidan laskoksista päätellen paitaa ei ollut hetkeen silitetty, ainakin se siltä näytti. Solmukin oli krakassa sen verta löyhään sidottu, ettei hengityksen vinkumista ainakaan tänne asti kuullut. Epäluuloistani huolimatta suunnistan kuitenkin miehen luokse.

-Onko pöydässä tilaa, kysyn kohteliaasti?

-Joo, istu vaan, sanoo mies ja lusikoi viimeisiä lohikeiton liemiään lautaselta.

Istuin pöytään ja katsoin kun mies melkein nuolee lautasensa ennen kuin siirtää sen sivulla olevalle tarjottimelle, siihen salaattilautasen päälle. Nousee sitten ylös ja lähtee hakemaan jälkiruoakseen kupin kahvia hänkin.

Tullessaan takaisin hän vetää tuoliaan hieman kauemmaksi pöydästä, istuu siihen rennosti takakenoon retkahtaen, katselee vielä ympärilleen pitkin seinustoja kuin jotain etsien.

-Tuskinpa täällä tupakoida saa, sanoo sitten puoliääneen itselleen ja tiputtaa topan Marlboroa takaisin rintataskuunsa.

-Mä oon Martikaisen Antero, Teuvan uusi hankintaosaston laskentapäällikkö, sanoo mies ja nostaa toista kyynärpäätään koronatervehdyksen merkiksi. -Oon katos viime viikolla muuttanut Vantaalta Horonkylään asumaan. Paluumuuttajia melkein, vanhemmat Isojoelta kumpainenkin, mies sanoo niin kuin olettaisi tuon kaiken minua kiinnostavan.

Mutisen jotain epäselvää takaisin, mutta eipä se tuokaan tunnu miestä kiinnostavan, jatkaa vain innokkaana tarinaansa.

-Katsos, kahdeksanvuotiaana laskin Martinlaaksossa rattikelkalla motarin rampilta alikulkutunnelin betoniseinään niin, että toistakymmentä kertaa ovat sen jälkeen meitsin aivoja leikelleet.

Miestä ei tunnu vaiteliaisuuteni paljon jarruttavan kun hän jatkaa tarinaansa. Puheet useista aivoleikkauksista alkavat tuntua uskottavilta. Olisikohan niitä ollut syytä ehkä jatkaa, ajattelin?

-Meni kato aivot silleen mäskiks, onneks liike ja motoriikka säily, niinku puheentuotto ja silleen, mutta looginen ajattelu ja niinku toi kyky tehdä laskutehtävii ei skulannut enää ollenkaan. Laskukonetta tartti ihan iiseis jutuis. Jos nostit kato kolme sormee pystyyn, niin sä niinku näit ne sormet muttet osannut laskee niitä yhteen, niin ku yy, kaa, koo, hiffaat sä mitä mä meinaan, mies jatkoi puhettaan jossa slangi alkoi kuultaa läpi. Minä koitin nyökkäillä, stadin kundejahan tämä.

-Oli kato vasemman aivolohkon etureuna murskaantunut sen verran pahoin, ettei käynyt enää händääminen näiltä normilekureilta, mut sitten kato sattuma puuttu peliin. Mua leikellyt kirurgi oli Lääkärilehdessä nähnyt kun Michiganin yliopistossa etsivät just niihin aikoihin vasemman lohkon rappeumasta kärsivää nuorta potilasta. Se oli kato laittanut faksilla mun tiedot sinne ja kertonut että tääl olis tällainen betoniseinään törmänny heppu, lähettänyt röntgenkuvat vielä postissa menee.

-Parin viikon päästä oli tullut faksilla meili takaisin, että tuokaa se jantteri tänne ja äkkiä, me ollaan etsitty just tollasta jäbää. Me asennetaan sen aivolohkon ytimeen sellainen pientä muistikorttia muistuttava Migrosoftin NASA:lle kehittämä mikrosiru. No mä kato leijuin kattoon ja buukkasin itteni seuraavalle lennolle jenkkeihin, mutsi tuli mukaan. Siellä me ajettiin Michiganin kansainväliseltä lentokentältä taksilla sinne sairaalaan ja kohta mä pääsin sinne lauteille makaa ja rumba alko skulaa.

-Pari päivää ne asensi sitä laattaa mun ohimoon ja sit mä jäin sinne niinku viikoks hengailee niiden kaa, mutsin piti lentää himaan kun sillä alko duuni.

Matematiikassa mä olinkin sitten aika haka. Niin se jenkkilekuri oli funtsinukin, et matikas mä todennäköisesti hiffaan kaikki kun se palikka mun päässä on avaruusraketin aivot. No, kakstoistvuotiaana meni sadan kertotaulu niin kun vettä vaan ja yläasteella mä jo jelpin sitä Michiganin yliopistoo. Olin kato niitten matemaattinen neuvonantaja. Maikat katteli ihmeissään, et mikä toi Martikainen on miehiään kun se händää kaiken ja pyörii piireis, mies jatkoi vaatimaton ilme kasvoillaan.

-Lukioaikoina mä sit voitinkin jo laskukisas Commandore kuusnelosen, ihan vaan kato päässä laskemalla. No intistähän mä olisin saanut vapautuksen heti, kun ei toi mun boltsi oo enää niinku ennen, mut se on meillä neroilla kato elämä vähän erilaista. NATO palkkasikin mut sitten päämajaansa suoraan sen Jens Stoltenbergin alaisuuteen, suoritin kato varusmiesaikani siellä. Ei tarvinnut telamiinoja kantaa eikä lippaan vetää.

-Ensten mun tehtäväks annettiin laskeskella Neuvostoliiton ydinohjusten mahdollisia tulokulmia Euroopan eri kaupunkeihin. Mun pitikin laskee ne sitten pelkän trigonometrian avulla kun mun viivotin oli kato jäänyt himaan. Musta tulikin sitten myöhemmin yks alullepanevatekijä tos Ronald Reaganin Tähtien Sota hankkees. Tai jos totta puhutaan, niin oikeestaan se oli meitsin keksintöö koko geissi. Pari vuotta siinä tulikin punkattua tuolla Nevadan autiomaassa, kaukoputkel taivaalle tsiigaillen. Ne ois maksanut palkkaakin mitä olis viittinyt pyytää, mut mä sanoin niille että antaa olla. Olin kato voittanut silloin jo kolme kertaa lotosta päävoiton, ihan vaan noita todennäköisyyksii funtsimalla. Tiedäthän sä jenkkien lotot, satamiljoonaa ei maistu missään, siis taalaa.

Samaan aikaan kun puhetulva vain yltyy, kääntyy ambulanssi huoltamon pihalle. Se ajaa hiljaa pitkin ikkunaseinustaa. Menee sitten syrjemmälle mittarikentästä ennen kuin löytää tilaa pysäköidä. Kuljettaja nousee aisaparinsa kanssa ulos autosta, nuuhkivat siinä tovin aikaa ilmaa kunnes suuntaavat kulkunsa sisäänkäyntiä kohden. Perille päästyään he pysähtyvät ovelle ja antavat katseensa kiertää pitkin väkijoukkoa. Aisapari pukkaa pian kuljettajaa kylkeen joka havahtuu ja näyttää hänelle, että jää sinä tähän. Sitten kuljettaja kävelee pöytämme luokse, kumartuu Martikaisen viereen ja sanoo hänelle topakan isällisellä äänellään:

-Tännekkö sinä ryökäle ootkin karanna. Lähepä nyt Antero kiltisti tuonne aaton perälle moata rötköttämmään, ne Kuopijossa jo sinnuo outtelloovat.