Vannoutuneen kommunistin vappubrunssi

Muistanpa eräänkin vappupäivän tässä menneinä takavuosina, kun istuin paikallisen juottolan nurkkapöydän hämyssä toipumassa edellisiltaisesta. Vaikka kello läheni jo puoltapäivää, ei porukka ollut herännyt vielä tähän aamuun. Join oluttani lattean tunnelman säestäessä oloani ja tuijotin tyhjää baaritiskiä, josta tarjoilijakin oli hävinnyt jonnekin omille askareilleen.

Yhtä-äkkiä kuulen ulko-oven avautuvan ja näen varjon lähestyvän reippain askelin kohden ravintolasalia. Sieltä parhaat vuotensa nähnyt mies asteli parhaat vuotensa nähneessä puvussaan kohden tiskiä. Katseli aikansa ympärilleen, kunnes ymmärsi soittaa edessään olevaa äänitorvea, samalaista, millainen minulla oli pienenä poikana pyörässäni, niin kuin monella muullakin ikätoverillani.

Tarjoilija saapui jostain takahuoneista paikalle ja niin sai mies tilauksensa tehtyä. Pienen snapsilasillisen verran arvatenkin jotain keskikaljaa vähän väkevämpää herra tilasi, kääntyi sitten ja käveli läheiseen pöytään istumaan. En tiedä näkikö hän minua siellä pimeässä nurkkauksessa istumassa, vaikka rintamasuunta olikin suoraan kohti. Minä näin miehen baaritiskin kirkkaissa valoissa hyvin.

Vanha mies, ikää reilusti yli 70 vuotta. Kasvot kuluneet ja työtä tehneen näköiset, hiuksista erottui vielä kamman jättämät karkeat jäljet. Vartalo hoikka ja käynti muutenkin tuolle ikää reippaan oloista. Vaatetus ei ihan tämän päivän kriteereitä täyttänyt, vaikka muuten ehjä puku vielä olikin. Vaikka mikäpä minä häntä siitä olen arvostelemaan, istuinhan itse samoissa gollegehousuissa, missä aina muulloinkin tapaan kuljeksia. Mies oli kuitenkin vapun kunniaksi kaivanut sentään juhlatamineet ylleen. Päivässä oli siis jotain arvokasta, jotain juhlavaa. Vaaleankeltainen kauluspaita oli saanut rinnalleen roikkumaan oikein punaisen kravatin. Vaatetus olisi saattanut herättää hilpeyttäkin, mutta ilmeen totisuus antoi olemukselle sen kaipaamaa arvokkuutta. Nyt ollaan tärkeällä asialla.

Mies kohotti pienen lasinsa sotilaallisin, melkeinpä teatraalisin elein rinnalleen kuin Joel Rinne, esittäessään Marsalkka Mannerheimiä suomalaisessa filmissä. Piti lasia hetken aikaa aloillaan, kunnes kulautti juoman kerralla suuhunsa ja laski lasin pöydälle niin, että minäkin sen korvissani kuulin. Nosti katseensa vielä yläviistoon, ennen kuin aataminomena antoi viinakselle kyytiä laskeuta alas.

Tuon tehtyään hän nousi pöydästään ylös seisomaan kuin nuori luutnantti. Työnsi tuolin takaisin pöydän alle, aivan kuin se siellä oli ollutkin ja käveli sotilaallisin askelin kapakasta ulos, jättäen tyhjän lasinsa pöytään. Saa tarjoilija kiertää sen siitä hakemaan.

Tapaus on jäänyt mieleeni erikoisuudessaan. Tuon erikoisuuden huomatakseen ihmisen täytyy ymmärtää jonkin verran suomalaista yhteiskuntaa ja sen muutoksia viime aikoina. Siinä arvatenkin vanhanliiton kommunisti kävi juhlistamassa työväen suurta juhlapäivää lasillisella väkevää, mutta ei jäänyt sinne istumaan kuin eräät. Tuota hetkeä varten oli vaatehuoneen perukoilta kaivettu juhlapuku esille ja sonnustauduttu hiukset sokerivedellä kammattuna vapunviettoon ja torille, missä ennen vanhaan hyvinä aikoina päästiin marssin tahtiin aatetta kuuluttamaan.

Nyt marssit oli marssittu ja jäljellä on vain pelkkä aate. Ja aina se yhden snapsilasin arvoinen jollekulle lienee.

Petri Kortelainen

Kirjoittajan ajatuksia enemmän osoitteessa: https://vitutsanovatanen.blogi.net/blog/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu