Virpin joululahja

Avasin tänään joulukalenterin ensimmäisen luukun, sen alta paljastui lahjapaketti. Katselin sitä tovin ja ajatukseni alkoivat matkaamaan kauas lapsuuteen, aikaan, jolloin ainakin muistini mukaan en ollut edes koulussakaan. Elettiin varmaankin joulua 1976, tai tarkemmin sanottuna joulupäivää.

Olin edellisiltana saanut pukilta lahjaksi elämäni ensimmäiset vesivärit, joilla sitten maalasinkin jo heti aamutuimaan. Akvarellien työstäjänä olen tainnut olla kaiketi sangen varhaiskypsä lapsukainen, sillä jo tuolloin olivat maalaukseni sitä samaa tyylisuuntaa kuin mitä ne ovat tänäänkin. Eli abstraktia taidetta, joka tunnetusti jättää katsojalleen sopivasti tulkinnan varaa. Katsoja ikään kuin saa itse päättää, mitä kulloinenkin maalaus hänelle esittää.

No, maalasin siinä innokkaana koko aamupäivän, ja koska käytössäni oli vain yksi pensseli, piti sitä aina värien vaihtamisen välillä pestä vesilasissa ja pyyhkiä hyvin talouspaperiin, etteivät värit mene sekaisin ja ala sotkea taidettani. Tätä paperimoskaa kertyikin sitten keittiönpöydälle, jota tuolloin ateljeenani pidin, kasapäin. Röykkiö oli masentava näky, se piti sisällään nuhjaantuneen näköisiä, osittain märkiä talouspaperinpaloja, jotka olivat kaikki vieläpä erivärisiä. Kun mielestäni olin tyydyttänyt taiteellisia tarpeitani kyllikseni ja tuli pöydän siivoamisen aika, otin paperikasan käteeni ja puristin sen sellaiseksi lumipallon kokoiseksi nyytiksi.

Sitten hain lahjapaperikäärön, narua sekä teippiä. Niillä otin ja paketoin jätepaperit kauniiksi paketiksi, laitoin narun siihen ympärille ja tein vieläpä kauniin rusetin. Sitten saksia apunakäyttäen vedin nyörin molemmat päät sikkuralleen, aivan kuin olin vanhempienikin nähnyt tekevän. Se oli kaunis lahjapaketti.

Tuon jälkeen puin ulkovaatteet ylleni ja menin naapuritalon luokse jossa Virpi, ikäiseni tyttö ja tuleva luokkatoverini leikki jo sattumoisin valmiina pihalla, olin näet menossa häntä tapaamaan. Ojensin paketin hänelle ja valittelin, etten ehtinyt sitä aattoiltana tuomaan, vaan joudun sen näin jälkeenpäin hänelle antamaan. Virpi ilahtui saamastaan lahjasta silminnähden ja kiitteli vuolaasti. Sitten hän lähti juoksujalkaa kohden kotiaan, äitiään huutaen.

-Pete antoi minulle lahjan.

En tiedä oliko ”lahjan” antaminen täysin tarpeellista ja oliko se ennen kaikkea kovin kauniisti tehty, sillä jotenkin minusta tuntui että tuona päivänä Virpin sisältä kuoli jotain. Nimittäin se lapsenomainen usko ihmisen hyvyyteen. Ruma temppu se oli, myönnän sen nyt, mutta mitä oli joka asiassa sellainen tiukkapipoinen nipottaja. Minun kanssani pitää oppia elämään.

Petri Kortelainen

Kirjoittajan ajatuksia enemmän osoitteessa: https://petenpakinat.blogi.net/blog/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu