Yhteiskunnan toivot kännykän armoilla

Maailmanmeno lienee mennyt nykyään kummalle tolalle, kun ihmisen paras ystävä tänä päivänä on hänen oma puhelimensa. Tuskin osasivat herrat Bell ja Meucci aikoinaan arvata, kuinka tärkeän kapineen he markkinoille toivat. Tuohon aikaan toki puhelin oli vielä tukevasti seinään köytettynä ja asiat jota kuin muutenkin mallillaan.

Itse puhelinta tuskin kellään lienee tarve lähteä arvostelemaan, sillä on näet ollut tärkeä rooli ihmiskunnan kehityksessä kautta historiansa. Jopa näillä aavistuksen uudemmilla variaatioillakin on omat kiistattoman hyvät puolensa. Väittäisinpä jopa, että juuri sen jälkeen kun napanuora seinään saatiin katkaistuksi, oli puhelin ehkä kapineena kaikkein kukkeimmillaan palvellen ihmistä tuolloin paikasta riippumatta, hallitsematta kuitenkaan hänen koko elämäänsä.

Puhelimet kehittyivät tuohon aikaan hurjaa vauhtia ja niihin tuli uusia ominaisuuksia malli mallinsa jälkeen. Tuohon aikaan kilpailu maailman pienimmän puhelimen tittelistä kävi myöskin todella kiivaana, eivätkä olleet pienimmät luurit silloin enää tupakka-askinkaan kokoisia. Nykyään ne ovat kuin läppäriin puhuisi, eikä kapistusta voi näin kesäaikaan enää mukanaan edes kantaa kun ei sitä voi enää palttoon povitaskuun sujauttaa. Sen jos näet survaiset väkivalloin gollegeshortsin taskuun, niin siinäpä sitten kuljet maailman turuilla se kuuluisa vako kaikille paljaana loistain.

Peten puolesta kehitys olisikin saanut tyssätä Matopelin keksimiseen. Se oli selkeä ja riittävän yksinkertainen ajanviete linja-autoa odotellessa, eikä se koukuttanut ihmistä grafiikkansa pauloihin niin, että ihmisen olisi täytynyt ottaa terapiatunteja pärjätäkseen ilman sitä. Silloin oli elämää ilman Matopeliäkin.

Samaan aikaa kuin kännykkäkin, kehittyi myöskin vähintään yhtä huimaa vauhtia internet, ollen tuolloin seinään sidottu sekin. Ja kuten arvata saattaa, ei siinä sitten mennytkään kuin sanonko minkä luikaus, kun jo joku keksi yhdistää nuo kaksi asiaa toisiinsa. Niinpä naimakaupan tuloksena syntyikin älyluuri, ja siitä ne sitten alkoivatkin ne tämän yhteiskunnan ongelmat.

Ajatelkaapa kuinka paljon tuhoa tuo kapine on saanutkaan lyhyessä ajassa aikaan, etenkin lasten ja nuorten keskuudessa. Lasten liikkumattomuus, koulumenestyksen romahtaminen, heidän mielenterveysongelmansa yhdistettynä kaikenlaiseen yleiseen pahoinvointiin johtuu pitkälti juurikin tuosta itsensä Perkeleen kehittämästä kapineesta, jonka kanssa nuori viettää aikaansa enemmän kuin minkään muun tahon kanssa konsanaan. Usein jopa öisinkin, juuri silloin kuin oppimisen kannalta olisi olennaista levätä, mutta nuorenpa ei tarvitse kun puhelimenkaan ei tarvitse levätä. Se toimii näet latautuessaankin. Reippaan kymmenvuotisen historiansa aikana se on erottanut ihmisiä toisistaan ja tunkeutunut kaikkien väliin aiheuttaen lopulta vain pelkkää närää ja pahennusta. Se on kova hinta siitä, että näet lukea työpostisi Coffee Housessa Lattea litkien. Siis omalla ajallasi senkin tollukka.

Nykyään eivät nuoret äidit tunne enää lapsiaan, kun eivät heidän kanssaan enää leiki. Istuvat kyllä hiekkalaatikolla samalla tavalla kuin ennenkin, mutta nyt vain kännykkäänsä räpläten. Tytär siellä laatikossa kurahousut kintuissaan, hajareisin miettii, että mitenkä se hiekkakakku nyt syntyikään kun äiti ei taas näytä? Onneksi ei tämä onneton ajanjakso kuitenkaan kestä kovin kauaa. Lapsi saa näet pian jo oman puhelimen käteensä ja yhteydenpito alkaa taas toimimaan. Kun ei äiti kerran kuule eikä näe mitään, niin onneksi hän sentään vastaa Whatsappin kautta.

Ja kun poikalapsi puolestaan ensimmäistä kertaa konttaa metsässä, niin todennäköisesti se tapahtuu hänen varusmiesaikanaan armeijassa ollessaan. Eipä siis ihme, että tuostakin ikäryhmästä taas niin monet kokemastaan traumatisoituvat, vapautuen kohta asepalveluksen kauheuksilta kokonaan. Rakenna siinä sitten tuollaisten varaan vaurasta ja vankkaa isänmaata?

Niin kuin Pete tuossa äsken jo muisteli, on älykännykät olleet riesanamme vasta tovin, ottaen huomioon ihmiskunnan pitkän elinkaaren, mutta ensimmäinen sukupolvi me ollaan sille jo menetetty. Kauhulla odotan sitä päivää, kun vanhinkin meistä on syntynyt sen keksimisen jälkeen, nimittäin tässä asiassa ei meille hyvä heilu, jollei jotain konkreettista saada aikaan ja vähän helvetin äkkiä.

P.S. Muistanpa kun eräskin ystäväni kertoi ylpeänä aikoinaan, ettei hän aio omille lapsilleen ostaa Playstationia eikä kännyköitä kuin vasta sitten isompana. Tarina on vanha, mutta 2000-lukua jo jonkun matkaa elettiin. Eikä kanssa ostanut, mutta mummo ja vaari ne niille kuitenkin kiikutti. -”Kun ette itse saa aikaiseksi”.

Sovitaanpa nyt porukalla, ettei näitä älylaitteita toistemme penikoille osteta, ettei siitä ensin keskustella vähän vanhempienkin kanssa.