Pimputusfutiksen vastaiset teesit naulattava Palloliiton toimiston oveen!

Suomalaisten jalkapallojoukkueiden euroseikkailut ovat tänä kesänä noudattaneet jo liiankin tutuksi käynyttä kaavaa: hävittiin keille pitikin. Tosin tänä kesänä hävittiin myös niille, joille ei edes pitänyt hävitä. Suomalaisten edesottamukset eurokentillä ovat siis olleet tuloksellisesti huonoja – jopa shokeeraavan huonoja – mutta tuloksia järkyttävämpää on ollut joukkueiden pelillinen ilme, jota voisi kuvailla adjektiiveilla aneeminen, saamaton ja pelokas.

Lista suomalaisjoukkueilta eurotaistoissa puuttuneista asioista on lohduton: pelirohkeus, tempo ja fyysisyys ovat olleet kauttaaltaan heikompia kuin vastustajilla. Suomalaisesta jalkapallosta puuttuu offensiivinen mentaliteetti, jossa arvostetaan aggressiivista, rohkeaa ja hyökkäysorientoitunutta peliä. Offensiivisuuden sijaan suomalaista jalkapalloa määrittää ja mädättää jo liiallinenkin taktinen kypsyys, eli näennäinen pelitapahtumien kontrolloiminen, joka saavutetaan välttelemällä riskejä ja tappamalla pelin tempo.

Suomalaisjoukkueet eivät lähteneet kesän europeleissään ottamaan pelillistä aloitetta ja vyöryttämään hyökkäyksiä kohti vastustajan maalia. Osittain tämä saattoi johtua säyseästä mentaliteetista, jossa europelejä lähestytään varovaista ja riskejä kaihtavaa lähestymistapaa suosien. Ehkä yhtä suuri tai jopa suurempi syy pelilliseen varovaisuuteen johtui haluttomuuden sijaan kyvyttömyydestä pelata hyökkäysvoittoisesti. Huomionarvoista on sekin, että suomalaisilta näytti puuttuvan lähes täysin kyky temponvaihteluun pelin sisällä: peliä jurnutettiin menemään samalla dieselmäisellä tavalla koko 90-minuuttisen ajan.

Suomalaisesta jalkapallosta puuttuu vaaran tunne. Missä ovat nopeat hyökkäyssommitelmat, röyhkeät yksi yhtä vastaan haastamiset ja nopeat tilanteenvaihdot*? Jalkapallo on hienoimmillaan silloin, kun siinä räiskyvät villit libidinaaliset energiat. Suomalainen jalkapallo tukahduttaa libidon korostamalla teknistaktista sofistikoituneisuutta, jossa peli ei räisky vaan pysyy nätisti valmentajan pelikirjan sanelemissa raameissa.

Suomalaisessa jalkapallossa on 2000-luvulla rakastuttu ehkä vähän liikaa ajatukseen, että jalkapallo on peli, jossa kamppailu käydään valmentajien pelikirjojen välillä. Valmentajat ovat siis eräänlaisia auteureita, taktisia mestareita, joille pelaajat ovat raaka-aineita taktisessa taistossa. On ”jalkapalloprofessoreita” ja teknistä termistöä viljeleviä insinöörivalmentajia. On siis viimeiseen asti viilattuja pelikirjoja, mutta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ei libidinaalista värinää.

Suomalainen jalkapallo on taantunut staattiseksi pimputteluksi, hidastempoiseksi pallon siirtelyksi vastustajan muodon ulkopuolella. Pimputtelu on peliä, josta puuttuu rohkeus ja aggressiivisuus. Kukaan ei tietenkään kaipaa aivotonta koohottamista ja taktisesti köyhää peliä, jossa heitetään pitkää palloa kohti päätyä ja juostaan laput silmillä pallon perässä. Jollain tapaa Suomessa pitäisi kuitenkin pystyä priorisoimaan vauhtia taktisuuden kustannuksella. Nopeampitemoinen ja rohkeampiin ratkaisuihin kannustava peli kehittäisi pelaajia ja hivelisi katsojien silmiä kävelypimputusta enemmän. Pimputtelusta ei tietenkään päästä eroon millään Palloliiton mahtikäskyllä tai muullakaan helpolla keinolla, mutta nykytilanteeseen ei yksinkertaisesti saa tyytyä.

Staattinen, ylitaktinen ja pelaajien aloitekyvyn latistava pimputtelufutis ei palvele suomalaisen jalkapallon kehitystä millään tapaa. Pimputusparadigmasta on päästävä äkkiä eroon, jos Suomi aikoo koskaan kehittyä eurooppalaiseksi jalkapalloyhteiskunnaksi.

Ehkä joku minua viisaampi osaisi muotoilla pimputuksen vastaiset teesit ja naulaisi ne Palloliiton toimiston oveen? Tai ehkä futisfoorumilaiset voisivat organisoida näyttävän pimputuksen vastaisen marssin, jossa vaadittaisiin suomalaiseen futikseen pimputuksen vastaista ryhtiliikettä.

Jotain olisi tehtävä, koska pimputuksen vastustaminen on suomalaisesta jalkapallosta välittämistä.

* HJK:n Topi Keskisen ajoittaiset väläyttelyt ovat säännön vahvistava poikkeus