Hannu Salama vastaan USA ja Nato
Kävin kirjastossa ja lainasin Hannu Salaman teoksen Läheltä pitäen, kaukaa käyden.
Jorma Melleri on kirjoittanut täällä Vapaavuorossa ansiokkaan arvion kyseisestä teoksesta: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/hannu-salama-vastaan-muu-maailma/
Salama kirjoittaa teoksessaan, ettei pelkää Putinin johtamaa Venäjää ”niin kuin tekevät nykysuomalaiset fasistisen oirehtimisensa kiistävät tai oikeistonuorten ominaisuudeksi siirtävät jenkkifasismin kannattajat”. Hänen ensisijainen pelon aiheensa on ”suomalaisten keski-ikäisten ja sivistymättömien, historiaa tuntemattomien ja tajuamattomien nuorporvareitten tämänpäiväinen USA – ja eurohöyryjen myrkyttämä suhtautuminen siihen”. Hänen tekee mieli ”ottaa selvää olisiko mahdollista ja miten hankkia hautapaikka Leningradista – Pietari kun ei hautapaikakseni ihan nikottelematta luonnu – ja ulottaa tämä tiedustelu aina Putiniin saakka kertomalla tietysti mitä 1940-luvun alkuvuosien Leningrad sodan jälkeen julkituotujen tietojen valossa on minulle merkinnyt: esimerkkiä kuoleman rajan ylittävästä inhimillisestä puhtaudesta joka edelleenkin antaa toivoa ihmiskunnan kyvystä jatkaa elämäänsä maailmankaikkeudessa – tiellä jota kuljettaessa 70 vuoden takaiset Hiroshima ja Nagasaki ovat olleet ratkaisevia tappioita ja merkinneet USA:lle voittoa samassa merkityksessä kuin Stalingradin motti saksalaisille: hitaan mutta varman tappioputken alkua sodassa jota USA:n olisi käytävä niin omakseen kuin koko maailman tuhoksi viimeiseen saakka jos se aikoisi säilyttää tämänpäiväisen ”demokratiansa”.”
Salama kirjoittaa Natosta mm. näin: ”Vai olenko tämmöttellä itsekeskeisen epäilevällä ja suuriluuloisella asenteellani (jota tyhmyyksissäni olen pitänyt aitona individualismina!) siihenkin aikaan ollut loukkaamassa rehtiä suomalaista tiedonvälitystä? Sitä joka tänään esimerkiksi väittää ettei yhteenkään natomaahan ole koskaan hyökätty? Toisin sanoen: USA ei ole Natoon kuuluva maa, sinnehän lentokonekaappausten avulla onnistuttiin hyökkäämään neljästä kohteesta kolmeen ihan perille saakka (tai sitten Pentagonia jymäytti oma kehitteillä oleva täsmäase ja New Yorkissa pari isoa kivitaloa joko Luovan Tuhon vaatimalla omatoimisuudella tai vapauden nimissä, muutes vaan ihan itsekseen, muina miehinä ja naisina rapisi taivaalta alas) . . . Onko loukkaavaa jos sanon, että järjetöntä ”Tähän saakka ei ole” -väitteellä perustella etteikö vastedes hyökättäisi varsinkin sellaiseen naapuriin, jonka natojäsenyys koetaan vihollisuudeksi – ja että hyökkäys jäisi totetumatta jos tämä naapurimaa ei olisi Naton jäsen?”
Salaman kirjaa lukiessa tulee hieman mieleen, mitä Tuukka Sandström on hiljattain kirjoittanut Putinista. ”Kaikki Putinin ja Sergei Lavrovin höpinöitä vuosien varrella kuunnelleet ovat varmasti huomanneet, että niille on leimallista äärimmäinen whataboutismi. Miltei jokainen Putinin tai Lavrovin kansainvälisillä areenoilla pitämä puhe sisältää jonkin variaation teemasta entäpä USA – mitäpä teitte siellä, mitäpä teitte tuolla. Tapana on ollut ohittaa tämä tyhjänä ”retoriikkana” tai ”propagandana”, jolla Venäjä oikeuttaa toimiaan. Todellista tarkoitusperää ja toimintalogiikkaa on kuulunut etsiä retoriikan sumuverhon takaa. Mutta viimeistään nyt meidän on ymmärrettävä, ettei tämä ole koskaan ollut vain ”retoriikkaa”. Sen sijaan entäpä USA on ollut ja on yhä Putinin ja hänen tukijoidensa ajattelun perusrakenne, ideologian ja identiteetin kantava pilari. Paljastavimpia esimerkkejä oli invaasioaamun puhe. Putin pääsi paasauksessaan yli puolenvälin muistamatta sanoa oikeastaan mitään Ukrainasta, maasta, johon oli hyökkäämässä. Puhe loi vaikutelman, ettei Putin oikeastaan edes nähnyt Ukrainaa vaan puhui ikään kuin Ukrainan ylitse Yhdysvalloista, jonka mahtiin länsi hänelle pohjimmiltaan kiteytyy.”
Hannu Salama kirjoittaa kirjassaan arvostelevasti Atlantin takaista Hyvyyden valtakuntaa ihastelevista lännettäjistä ja suomalaisista natoviisaista, kaikkitietävistä osaajista. Kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten. Entä nyt? Mitä Salama mahtaa ajatella Putinista ja Venäjän hyökkäyssodasta ja siviiliväestön murhista Ukrainassa?
Kirjan kannen etuliepeessä viitatataan Salaman alter egoon Harri Salmiseen: ”Harri Salmisen moraalinen kompassi on erehtymätön, osumatarkkuus hyytävä.” Rohkenen olla eri mieltä.
Salama on etevä kynänkäyttäjä, mutta 85-vuotiaana ajatus tietysti voi jo jumiutua. Toisaalta olisiko tuossa kuitenkin ns. ketunhäntä mukana? Ainakaan Siinä näkijä missä tekijä -kirjan kuvaus sodanaikaisista kommareista ei ollut vailla ironiaa.
Ilmoita asiaton viesti
En ole Salaman laajan kirjallisen tuotannon asiantuntija, mutta minusta vaikuttaa siltä, että Salaman kynä on tylsynyt vuosikymmenten mittaan, ja hän on kiertynyt yhä selvemmin itsensä ympärille jankkaamaan samoja asioita. Salaman kirjalliseksi ”tavaramerkiksi” on muodostunut Juhannustansseista lähtien vissi rääväsuisuus, provosointi ja ärsyttäminen, josta hän tuntuu nauttivan eikä yritäkään etsiä uusia näkökulmia asioihin. Varmasti hänen tekstissään pilkahtelee myös ns. ketunhäntä.
Siinä näkijä missä tekijä -kirjassa Salama kuvasi jatkosodan aikaista tamperelaista vastarintaliikettä niin epäsankarillisesti, että se nostatti laitavasemmistosta yhtä kiivasta närää kuin Juhannustanssit oikealta. Siinä näkijä missä tekijä lienee Salaman tuotannon merkittävin teos tehokkaalla näkökulmatekniikallaan. Salama sai siitä myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1975.
Ilmoita asiaton viesti
Olen lukenut koko Salaman julkaistun tuotannon (ehkä lehtijuttuja lukuunottamatta).
Salama on aina ollut äärivasemmalla, hänen sankareitaan sekä kirjallisessa tuotannossa että henkilökohtaisesti ovat kaikki anti-oikeistolainen, anti-porvarillinen, anti-USA, mm. Venäjän (NL:n) hyväksi työskentelevät kotimaiset kommunistit jotka räjäyttävät rautateitä ja tekevät muuta sabotointityötä Suomessa (esim. Siinä näkijä missä tekijä).
Siinä näkijä missä tekijä ”sankarit” eivä ole vain romaanisankareita. Salama kirjoitti jo 70-luvulla ihan tosissaan, että pyytää jo etukäteen tulevan Neuvosto-Suomen politrukkeja jättämää hänet teloittamatta, koska on on tehnyt niin paljon työtä kommunismin hyväksi.
Tuollaista eetosta on 2020-luvulla vaikea uskoa olleen niinkin läheisessä historiassa maassamme.
Kirjailijana olen aina arvostanut nuorta ja keski-ikäistä Salamaa.
Salama paras tuotanto ovat mielestäni novelleja. Toisaalta suosittelen hänen tekstejään niille, joita kiinnostaa 60- ja – 70 – lukujen vasemmistokulttuurihistoria. Aikalaiskuvaus mm. ns. Finlandia-sarjassa on paljon kertovaa sen ajan Suomesta – mutta vain yhdestä näkökulmasta.
Minä, Olli ja Orvokki vie lukijan kummalliseen nuorten aikuisten 60-luvun sosiaalidraamaan, jota dominoi juurettomuus, alkoholi ja ihmismielen huonoimmat luonteenpiirteet.
Hansa-kauden eetosta hirtehisesti kuvaava Tapausten kulku ja osin kieli poskessa tehty Pentt Saarikoski, Legenda jo eläessään ovat hyvää viihdettä Suomen radikaali- ja boheemivaiheen epookista kiinnostuneille.
Ilmoita asiaton viesti
En varmaan ole yhtä hyvä asiantuntija, koska en ole lukenut kuin muistaakseni neljä Salaman kirjaa. Siinä valossa, mitä edellisissä kommenteissa jo kirjoitettiin Siinä näkijä missä tekijä -kirjasta, Ihmettelen kuitenkin väitettä. että ”Salama on aina ollut äärivasemmalla”.
Ei niitä ”sankareita” siinä mitenkään yksiulotteisesti ihannoida. Sitä paitsi mieleen on jäänyt kohta, jossa HArri SALmisen äiti, joka tosiaan on niin tulipunainen kommunisti kuin kuvitella saattaa, epäilee poikansa olevan noske.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä vaatisi pidempää taustoittamista, mutta muutama nosto kommentiksi:
Siinä näkijä missä tekijä -romaani rakenteeltaan perustuu näkökulmatekniikalle. Toisin sanoen kirjassa on useita minä-kertojia, jotka kuvaavat samoja tapahtumia omista näkökulmista.
Hyvä kirjailija, jollaisena tuon ajan Salamaa pidän, välttää paatosta. Kuitenkin ollaan selvästi NL:n hyväksi toimivien suomalaisten sabotöörien puolella.
Näkökulmatekniikasta huolimatta Salaman ymmärrys koulutetun sivistyneistön näkökulmasta, saati oikeiston, on käytännössä nolla. Kaikki näkökulmat ja samalla sympatiat on rajattu omaan tausta-elämänpiiriin, eli vasemmisto-työväestöön.
Myös vastarinnan (tai isänmaanpettureiden, riippuu arvioijasta) sisällä on ristiriitaa, kirjahan on kertomus myös petturuudesta.
Kun Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi 1972, moni suomalainen kommunisti/vasemmistolainen pahastui siksi, että Salama kuvasi 1900-luvun alkupuolen työväestöä näiden kriitikkojen mukaan liian karkeina ja sivistymättöminä.
Salaman äiti oli vakaumuksellinen kommunisti ja työväenluokan edustaja.
Salama ei tyytynyt tähän kotoa ”perittyyn” asemaan vaan ponnisti sosiaaliseen nousuun kirjailijan työn kautta. Samalla hän oli vahvasti kiinni taustassaan. Hän tavallaan ajoi kaksilla rattailla, jos näin haluaa asian nähdä. Tästä ilmeisesti kumpuaa oman äidin arvio ”noskelaisuudesta” – oli epäilyttävää seurustella liikaa ”herrojen” kanssa, se ominaisuus voi tarttua.
Vaurastuva hyvinvointivaltion työväenluokka oli tuolloin (n. 1970) vasta syntymässä.
Jokainen tietää että käsite työväenluokka, ja sen sisältö, on muuttunut täysin Salaman äidin ajoista.
Perinteisellä työväestöllä on tämän päivän Suomessa paljon muutakin menetettävää kuin kahleensa.
Osa-aika- ja pätkätöitä tekevä koulutettukin prekariaatti on tänään todellisuudessa selvästi ”työväenluokkaisempaa”, kuin esim. paperialan työntekijät joiden etuja ay-liike vahtii haukkana, ja jotka tienaavat noin viisi kertaa enemmän kuin moni toimiston valkokaulustyöntekijä.
Ilmoita asiaton viesti
Oletko lukenut Milla Peltosen kirjoittaman elämäkerran ”Paperilla seisova Perkele – Hannu Salaman elämä ja kirjat” (Into 2016)?
Ilmoita asiaton viesti
En, ns. elämäkerroista olen lukenut Pekka Tarkan ”Salama”, ja nykyisen liikenneministerin (!) Timo Harakan ”Markiisi de Salaman vuodet”.
Pitänee lukea tuo Peltosen kirja.
Ilmoita asiaton viesti