Ne, päihderiippuvaiset

Juoppo, tenukeppi, spurgu, pulsu, alkkis, doku, spusse, holisti, deeku, narkkari, narkki, nisti, nide, narkkis, narsu…

Nimien runsaasta kirjosta huolimatta, todelliset tarinat niiden takana pysyivät minulta aikuisuuteen asti piilossa. Arvoituksena, joka kuljeskeli samoilla kaduilla, istui samassa bussissa ja jopa söi samassa pöydässä meidän ”tavallisten” kanssa. Arvoituksena, joka oli samaan aikaan arkinen ja väistämättä näkyvillä, mutta silti etäinen ja täysin ymmärrykseni ulkopuolella.

Lähes jokaisella tuntui olevan Niistä vahva mielipide, jota he puolustivat verisesti kuin uskontoa ja jolla he oikeuttivat käytöksensä, jopa vihansa, Niitä kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt oikeasti tietävän,  ja he joilla olikin omakohtaista kokemusta, eivät puhuneet.

Ehkä juuri siksi nimiä piti olla niin paljon. Että aiheesta saisi edes jonkin otteen.

 

Minun isoisäni oli yksi Niistä.

Toisin kuin muut isovanhempani, häntä en koskaan oppinut tuntemaan. Aikaa olisi kyllä ollut ja vierailuja, joiden aikana olisimme ehtineet tutustua, mutta hänen kanssaan yhdessäolo ei vain tuntunut luontevalta.

Minulla on isoisästäni vain yksi muisto, eikä se ole edes kovin kaunis.

Siinä muistossa mummolassa oli kesä. Tulikuuma valkoinen päivä, jollaisena tekee mieli potkia sandaalit pois jalasta, painaa auringon paahtama poski viileää nurmikkoa vasten ja juosta puutarhaletkun jääkylmän suihkun alla. Mansikkamaa roikkui raskaana punaisista marjoista ja riveiksi kylvetyt perunat esittelivät puuhkeita mullan päälle ojentuvia varsiaan. Mummon silmäterä, suurin ylpeyden aihe, sijaitsi kuitenkin etupihalla kunniapaikalla, johon oli suora näkymä sekä tieltä että talosta. Lähellä naapurin rajaa, männyn sylissä, kasvoi valtava vyyhti kehäkukkia, kirkkaan oransseja pyöriä, jotka avautuivat täydessä loistossaan, toivottivat nokkosperhoset ja hopeatäplät tervetulleiksi.

Miten upeita ne minusta olivatkaan! Kun mummon silmä vältti, tartuin yhtä kerrallaan varresta kiinni. Annoin sille nimen, useimmiten perheenjäseneni, sukulaiseni tai ystäväni mukaan. Kuvittelin, että kukka oli ihminen itse ja terälehdet ominaisuuksia, tapoja ja luonteenpiirteitä, joita kyseisellä henkilöllä oli. Turhat parturoitiin pois. Sellaiset ominaisuudet, joista oli mielestäni enemmän harmia kuin hyötyä ja joita ilman henkilö pärjäisi hyvin muutenkin – ja kukka myös.

Ensin aloitin helposta, äidistäni. Repäisin terälehden juuresta asti ja laskin sen ylösalaisin käännettyyn lippalakkiin.

– Yksi. Nalkuttaminen, varsinkin huoneen siivoamisesta.

– Kaksi. Liian pitkät työpäivät.      

– Kolme. Pahanmakuiset kasvisruuat.

Kukan kevennyttyä sopivasti, ja äitini ikävien puolien tipahdettua lippalakkiin, siirryin seuraavaan. Kävin järjestelmällisesti läpi kaikki minulle läheisimmät ihmiset. Vain isoisäni oli niitä harvoja, joiden kukkaa en nimennyt. Hänessä ei yksinkertaisesti ollut terälehtiä nypittäväksi asti. Ei hyviä eikä huonoja puolia. Ei säröjä, kupruja eikä kohoumia. Ja silti, siinä isoisäni tuolloinkin istui koko ajan näköetäisyyden päässä. Katseliko? Sitä en tiedä. Olin jo oppinut, ettei hänestä tarvinnut välittää. Hän ei kertoisi kukista mummolle. Hän ei sanoisi mitään.

Minun isoisäni oli mies, jonka elämä oli kaventunut kuistin toiseksi alimpaan portaaseen ja olohuoneen keinutuoliin, kaljatölkkiin ja tupakkaan. Hän oli niin yksipuolinen ja ympäristöään heijastamaton, että olisi voinut olla pelkkä postikortti. Ihmisen kuva.

Olen sittemmin tavannut sellaisiakin alkoholisteja, jotka räyhäävät ja heittäytyvät hankaliksi, liikehtivät levottomasti ja puuhastelevat jatkuvasti jotain ja eivät silti mitään. He kailottavat kylillä kovaäänisesti uhoten, haastavat riitaa yhdestä väärästä sanasta, ovat arvaamattomia. Heille on helppo olla oikeutetusti vihainen, heidän kylvämiensä katastrofien tähden.

Minun isoisäni ei kuitenkaan ollut yksi heistä. Hän oli paljon pahempi. Hänelle ei voinut suuttua, vaikka halusikin, koska ei ollut mitään mihin tarttua kiinni. Hän ei koskaan korottanut ääntään minun kuullen, toki harvoin edes puhui. Hän ei reagoinut leikkeihini, ei kysynyt kysymyksiä, joita aikuiset tavallisesti kysyvät, ei oikeastaan tehnyt yhtään mitään.

Hän vain kyyhötti.

Tunnista, päivästä ja vuodesta toiseen hän istui sillä samalla portaalla. Ainoa näkyvä elonmerkki olivat hänen kätensä. Ne sahasivat ylös ja alas, suun ja polven väliä kuin hidastetulla sauvakävelijällä. Vuorotellen isoisä maistoi tupakkaa, joka sauhusi oikeassa kädessä ja oli värjännyt sormenpäät poltetun keltaisiksi, ja aina silloin, kun ei imenyt tupakkaa hän ryysti kaljaa tölkistä, jota puristi vasemmassa nyrkissään. Jos toinen välttämättömyyksistä loppui, se korvattiin samantien uudella.

Silloin, viiden vanhana, pistin hänen käytöksensä vanhuuden piikkiin. Tuolla tavalla ikääntyville ihmisille voi käydä, ajattelin. He jumittuvat.

Mutta vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että kyse oli kuitenkin jostain muusta, ja ennemminkin aloin pohtia kysymystä: kumpi hänen tapauksessaan oli kadonnut, kommunikointikieli vai kommunikoija itse? Vai kummatkin? Ja miksei kukaan tehnyt mitään? Miksi perheeni sieti, jopa mahdollisti sellaista käytöstä?

Lopulta kaikki kai vain hyväksyivät sen, mitä oli tapahtunut tai ainakin antoivat sen olla. Kaljan ja tupakan. Portaan ja keinutuolin. Ne kaksi paikkaa, jotka olivat vain hänen reviiriään. Tai ehkä juuri siksi, että niin vähäiset asiat merkitsivät hänen elämässään niin paljon, kukaan ei uskaltanut niihin koskea. Kun ihmisellä on niin vähän paikkoja kuin kaksi, joihin mennä ja saman verran elämässä sisältöä, vaatii pokkaa viedä sellaiselta henkilöltä yhtään senttiä tai asiaa pois. Siitäkin huolimatta, että se olisi hänelle itselleen hyväksi.

Surullista ja ironista kyllä, niihin vähäisiin asioihin isoisäni myös kuoli. Portaaseen, tarkalleen ottaen. Eräänä päivänä yksin ollessaan hän kaatui, löi päänsä, eikä enää noussut ylös. Kaljallakin oli varmaan osuutta tapaturmaan.

Kun hautajaiset pidettiin, minä en osannut surra. Seisoin äitini vieressä mustassa hameessa ja pyöreäkärkisissä kävelykengissä, katselin välillä muiden kasvoja ja välillä kauniisti aseteltuja kukkalaitteita. Odotin kyyneliä, joita ei koskaan tullut. Olisin halunnut tuntea jotain, edes pikkuriikkisen haikeutta, olihan hän sentään ollut isoisäni. Vaikka tosiasiassa, eihän minulla ollut mitään, mitä muistella.

Hautajaisten jälkeen isoisästäni, elämäni ensimmäisestä alkoholistista, ei juuri puhuttu enkä minäkään häntä ajatellut. Valokuvat, jotka hänestä näin, eivät puhutelleet minua, eikä hänen elämänsä  minua askarruttanut sen enempää kuin muidenkaan alkoholistien elämä – Niiden, joista ei kuulunutkaan puhua. Jos joskus harvoin ajatukseni pysähtyivätkin häneen, ohitin ne kuin tien varteen pystytetyn roskapöntön, hajamielisenä ja katse jo toisaalle hapuillen, yhä rauhallisen tietämättömänä siitä, miten kivuliaan paljon Meillä, minulla ja tuolla tyhjäkatseisella miehellä, aikanaan olisikaan yhteistä.

ReetaKroner

Potilasjärjestö Suomen Päihderiippuvaiset ry:n puheenjohtaja ja hallintotieteiden opiskelija Tampereelta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu