Voisiko 1970-luvun rauhantyöaktivismi elpyä entiseen asemaansa?

Keski-ikäiset muistavat vielä rauhanmarssit ja 'osallistuvat' sodan ja imperialismin vastaiset kampanjat ja sen sellaiset. Niillä oli aikanaan nykymiekkareihin verraten ihan eri mallilla sanotaanko virallisen yhteiskunnan vähän kuin lähtökohtainen enemmän tai vähemmän vankka taustatuki. Hyvällä asialla kun oltiin. Joitain marginaalisimpia pienryhmiä lukuunottamatta ne saattoivat usein perustellustikin katsoa olevansa tavallaan osa 'koneistoa' ja näyttäytyä ulospäin eräänlaisina sen ihanteitten aktiivisimpina ja valveutuneimpina edustajina. Etujoukkoa, jos sallitte.

Tietysti tuo oli vain mielikuvaa, joka melko yleisestikin pääsi vallalle ehkäpä osittain UKK:n otettua suojiinsa edistyksellisiä kulttuuriradikaaleja, joilla osalla oli aikansa muodikkaat peace-pinssit ja hallussaan korrektin argumentaation lisäksi vain miekkaritilannekäyttöön rajattu v-sanastokin. Toisaalta Kekkosen Suomessa niin valtiojohdon kuin vuorineuvosten ja erilaisten pyrkyrien oli paitsi henkilöinä hyvä kuulua oikeista mielipiteistään riippumatta seurapiirihovikelpoisten SN-seuraan, myös pisteitä kerätäkseen viisasta asettua suuren naapurin yhteistyöverkostojen kulloinkin suosimien aatteellisten kontekstien 'puolueettomien' ja 'ei-poliittisten' maailmanparannusosapuolten tukijoiksi. 

Tämän kuvion selvästi jossain määrin murennuttua Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin ja sen jälkeen, ovat erilaiset rauhanaatteen edistäjät joutuneet haalimaan kannatuspohjansa Suomessakin olennaisesti aiempaa puhtaammin muihin kuin kyynisiin valtapoliittisiin itsestääänselvyystaustoihin turvaten. 

En väitä, että ns. rauhantyö ja imperialisminvastainen solidaarisuusliike sen enempää journalistien kuin ei-älymystöpiirienkään tai ay-aktivismiliitännäisenä olisivat koskaan olleet Suomessa pääosin poliittisia työrukkasia tai leimallisesti jonkin ulkovallan käytössä ja ohjailtavissa; enkä toki usko sitäkään, että sellaista ei osin vielä nykyäänkin joidenkin rauhantyömarkkinoilla esiintyvien toimijoiden kohdalla jossain määrin ilmenisi, ehkä jopa ilmiselvänäkin. Voidaan kai sanoa, että rauhansolidaarisuustyö kansalaisaktiivisuutena järjestöllisessä ja ei-järjestöllisessä muodossa lienee kärsinyt sen toimintaedellytyksiä olennaisesti heikentävasta imagohaitasta joidenkin 70-80-lukujen pahimpien ylipolitisoituneisuuden ylilyöntien vuoksi enemmän kuin sinällään hienolle ja arvokkaalle asialle olisi kohtuullisesti ottaen suonut. Monet vanhat epäluulot ovat ainakin nykyisin perusteettomia tai liioiteltuja. 

Joka tapauksessa pitäisin toivottavana, että aito hyvä tahto ja pyrkimys kyettäisiin näkemään ehkä hienoisten ryhmäkuntaetupainotusten sävyttäminäkin. Ei siis aina odotettaisi, että itsessään kannatettavan asian kampanjaan/hankkeeseen mennään mukaan vasta, kun sitä ajavat 'omat' eivätkä 'nuo toiset'.

Siksipä kysyisin, mitä edellytyksiä näette ns. rauhansolidaarisuustyöaktivismille elpyä entiseen asemaansa tai ainakin lähemmäs sitä, kenties entistä aidomminkin asian eikä liiketaustan innoittamana? Ei nyt fundeerata sitä päämäärä/liike-kysymystä mitenkään johdattelevana suuntaan tai kolmanteen.

Mitä tuumaatte esimerkiksi mukaanlähdöstä toisaalta 1. Youtubesta kaivetussa 1970-luvun tallenteessa 'edistykselliseen' tyyliin lähes kuin häkä kansaan uponneeseen rauhanagitaatioon Itämeri, rauhanmeri, ja toisaalta 2. tämän viikon kampanjassa samaan edelleen ajankohtaiseen Itämeri, rauhanmeri -kannanottoon kosiskelevaan yhdistettyyn virtuaali- ja katureaalitason happenighankkeeseen, jossa Venäjän Suomen suurlähetystön porteille/someverkkoihin ollaan viemässä sotilasilmailunavigoinnin ja vedenalaistoiminnan teknistä alkeisapuvälineistöä 'ammatillisena kehitysavustuksena'. Keräyksen edistyessä sitten viedään Tehtaankatu-selfieitä verkkoon ja kv. mediaan – ks. Itämeri Rauhanmeri -kampanja jatkuu 9.-14.10.2016: Meillä on suuntima! 

https://   

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu