Gallen-Kallelan museon näyttely

Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä on menossa näyttely Tie arvoelämään – Aleksanteri Ahola-Valo.  Minulla oli kunnia avajaisissa 20.9.2019 käyttää ystävän puheenvuoro. Puhuin jotenkin näin:

Aleksanteri Ahola-Valo (1900-1997) oli ja on minulle Ali. Puhun siis Alista, ystävästä.

Tapasin Alin sattumalta Amnesty Intenationalin Hämeenlinnan osaston kokouksessa vuonna 1981. Hän tunkeutui kokouksemme kutsumattomana vieraana ja pyysi lupaa puhua. Siitä on jo 38 vuotta. Olimme hieman vaivautuneita mutta annoimme vanhalle miehelle luvan puhua. Hän sanoi olevansa samalla asialla kuin mekin. Hän kertoi rakentaneensa Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljongin, josta seurattiin myön ajankohtaista ihmisoikeustilannetta. Kysyin häneltä:

-Koska ja missä.

Hän vastasi: – Minskissä vuonna 1930.

Minusta se oli käsittämätöntä. Kuinka saattoi Stalinin Neuvostoliitossa olla jokin paviljonki, jossa kuvattiin ihmiskunnan kärsimyksiä ja seurattiin ihmisoikeustilannetta. Mahdotonta. Ryhdyin tenttaamaan häntä ja kuulin aina vain kummallisempia juttuja.

Ali nukkui yönsä nuorisotalon pöydän päällä. Minusta se oli epäinhimillistä vanhalle miehelle. Ja pian hän nukkui sängyssäni ja minä lattialla. Kuuntelin hänen juttujaan elämästään ja maailman tilasta. Tajusin häntä jotenkin. Ja hän tajusi että minä tajusin jotain hänen jutuistaan. Siitä alkoi tiivis 15 vuoden yhdessäolo. Hän asui luonani 7 vuotta kunnes perustin perheen. Sen jälkeen vielä 8 vuotta tapasin häntä päivittäin tai ainakin soittelimme puhelimessa. Olin ollut oikeusministeriön juristi. Nyt minusta tuli Alin juoksupoika.

Jos minulta nyt kysytään kuka Aleksanteri Ahola-Valo oikein oli,niin vastaan: En minä vaan tiedä.

Jos te haluatte ymmärtää Ahola-Valoa, niin paras tie Alin luokse on hänen Koulupojan päiväkirjansa. Minun mielestäni. Sieltä löytyy se pohja, josta hän ponnistaa. Jos niitä kirjoja ei lue ja jotain Alista sanoo, niin pieleen menee.

Tietenkin voin Alia jotenkin luonnehtia: kasvissyöjä, pukeutui tyylikkäästi, siisti, naiset tykkäsivät, kova juttelemaan, ahkera, kirjoitti joka ilta päiväkirjaa ja täytti ajastolistaansa eli kuvasi elämäänsä itselleen 15 minuutin tarkkuudella, katseli tv:stä taitoluistelua – ei muuta, tykkäsi mansikkakakusta ja hedelmistä, utelius kaikelle uudelle, eli hetkessä ja koki tunteet voimakkaasti.

Ali puhui jatkuvasti viisaasta rakkaudesta. Se oli hänen pääteemansa jo lapsuudessa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa 8.5.1911:

”Jos ihmiset samalla tavalla ymmärtäisivät kaikkein arvokkaimman Säännön – kutsun sitä ”viisaaksi rakkaudeksi”, sen pitää olla peruskäsite iästä riippumatta.Jos ihmiset olisivat kunnolla kasvatettuja, sitä helpompi on yhdessä työskennellä, luoda tieteiden korkeimpia arvoja yhteiseksi hyväksi”.

Näin siis 11-vuotias pikkupoika Ali. Hän piilotti taulujensa signeerauksen sydämen -viisaan rakkauden symbolin. Samaa julistaa hänen vaakunansa, joka on tässä näyttelyssä nähtävissä. Kuitenkin hän pettyi, kun hänen julistuksensa ei saanut vastakaikua. Pettyneenä hän kuolinvuoteellaan totesi: ”Tässä maailmassa ei ole rakkautta. Nyt minä mennen sinne, missä on”.

Viimeisillä voimillaan hän teki tuolla isolla pöydällä olevan evohomologian kartan. Se on tehty keittiöni pöydällä. Seurasin vieressä ja jaoin hänen tuskaansa maailman tlasta. Kartta on ohje ihmiskunnalle kohti parempaa tulevaisuutta – kohti viisasta rakkautta, tie arvoelämään. Ihmiskunnalla on Alin mukaan vain kaksi mahdollisuutta: omaksua evohomologia tai kärsiä. Hän yritti sytyttää ihmisten tajuntaan järjen valon kuten Thomas Edison keksi sähkövalon. Hän vertasi itseään Thomas Edisoniin. Jos ihmiskunta ei häntä ja omaa onneaan tajua – sen pahempi ihmiskunnalle.

Ali herätti ihmisissä hyvin erilaisia ristiriitaisia tuntemuksia ja mielipiteitä. Haluan kertoa kaksi luonnehdinttaa akateemisesta maailmasta Alista.

1. Kulttuurihistorian emetusprofessori Kari Immonen: Ahola-Valo oli 1900-luvun laboratorio.
2. Tämä näyttely perustuu paljolti Jouni Kiiskisen tekemään väitöskirjaan. Juuri nyt on alkamassa liikkeelle toinen väitöskirjaprojekti, jonka tutkimussuunnitelmassa lukee:

”Tutkimukseni tehtävänä onkin rakentaa palapelin osasista kokonainen ja eheä kuva yhdestä ihmiskunnan historian viisaimmasta ja myötätuntoisimmasta ihmisestä, Aleksanteri Ahola- Valosta.”

Jännää lukea väitöskirjaa kun se muutaman vuoden kuluttua valmistuu.

Haluan vielä kiittää museota:

Kiitos Gallen-Kallelan museolle. On suuri kunnia esiintyä Suomen merkittävimmän kuvataiteilijan museossa. Kun Ali tuli syksyllä vuonna 1930 Suomeen hän toivoi tapaamista Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Tapaaminen onnistui ja he ystävystyivät. Gallen-Kallela ryhtyi avustamaan töiden etsimisessä. Kuitenkin Alin oli pakko ”ryssänä” pian paeta Suomesta. Nyt Ahola-Valo ja Gallen-Kallela ovat jälleen yhdessä täällä 89 vuoden jälkeen ja keskustelevat taideteostensa kautta. Ahola-Valo olisi varmaan yhtä onnellinen kuin 89 vuotta sitten tästä mahdollisuudesta. Kiitos museolle. Nyt hänen ei tarvitse paeta, vaan hänet voi kohdata avoimin mielin – ja varmaan ihmetellä.

Lopetan tarinointini nyt samoin kuin Ali usein: Kiitos huomiokyvystänne !