Korkein Jumala vai matalin?

Tämän jutun pontimena on Arno Kotron Puheenvuoro-kirjoitus (Linkki), jonka otsikkona on kysymys:
Miksi uskonnon nimissä saa polkea ihmisoikeuksia? Tuo kysymys sisältää mielestäni sen ajatuksen, ettei mikään jumala ole korkein, vaan joku muu on korkein, ilmeisestikin ihminen.  Ei siinä mitään, aika moni varmaan ajatteleekin noin kuin tulkitsen.  Kun en tunne monijumalaisia uskontoja juuri kuin nimeltä, niin en osaa sanoa, voiko niissä hakea itselleen jonkinlaiseksi suosiksijumalakseen matalimman jumalan, mutta yksijumalaisissa uskonnoissa jonkin asettaminen Jumalan yläpuolelle on jumalankieltämistä.

Kun Kotron artikkelissakin on nimeltämainitsematon viittaus islamiin, niin lainaan Wikipedian ihmisoikeusartikkelista (Linkki): ”Islamilaisen käsityksen mukaan ihmisoikeudet ja ihmisarvo voivat perustua ainoastaan Jumalan lakiin eli shariaan, eivät ihmisen omiin pohdintoihin.”  Kairon islamilainen ihmisoikeusjulistus pitää sharian voimassa (Linkki). Sen sanoma on nähdäkseni se, että YK:n ihmisoikeusjulistus on voimassa, paitsi jos se on islamilaisen lain kanssa ristiriidassa, niin siltäkohdin ei.

Eräs ongelmahan on uskonnonvapaus. Islam toki lupaa poistaa tämän ongelman, mutta ei se nyt taida ihan meidän elinaikanamme tapahtua. Ja ennen uskonnonvapauden poistamista islam nauttii kristillistaustaisissa länsimaissa uskonnonvapauden suojaa.  Jos islaminkin harjoittamiseen kuuluu sukupuolielinten silpominen, niin sen kieltäminenhän sitten rajoittaa uskonnonvapautta. Ihmisoikeusloukkaus on melko väistämätön?

Kristillisessä perinteessä, varsinkin luterilaisuudessa, on jako maalliseen ja hengelliseen regimenttiin, joka saattaa hiukka helpottaa joissakin tilanteissa. Lähinnä siis estämässä yhteentörmäystä, kun asian voidaan sanoa olevan maallisen regimentin piirissä. YK:n ihmisoikeusjulistus ei ole tietooni herättänyt laajempaa kristillistä vastarintaa.

Suomessakin oli vuoteen 1923 asti jonkinlainen uskontopakko, ev.lut. kirkosta pystyi eroamaan vain niin, ettei mennyt kasteelle. Uskonnonvapaus on siis varsin uusia asia meilläkin, eikä sen kaikki haitalliset seuraukset ole varmaankaan vielä tulleet esille. Sen sijaan uskontopakon haitalliset seuraukset on ehditty rekisteröidä historiassa.

Näyttäisi sitten olevan ainakin kaksi erilaista oikeusfilosofiaa: luonnonoikeus (Linkki) ja oikeuspositivismi (Linkki). Näihin enempää perehtymättä arvelen, että edellinen tarkoittaa kaikille riittävän yhteistä omaatuntoa, jonka mukaan oikea ja väärä tunnistetaan kaikkialla ja jälkimmäinen sitä, että ihmisjärki riittää oikean ja väärän tunnistamiseen. Jälkimmäinen on varsinkin vajaa-ajttelijoiden suosiossa, koska heillä ei järki riitä käsittämään, että on jotain heitä järkevämpääkin. Molemmista oikeusperiaatteista päästäneen helposti uskonnonvapauteen, joten tämä ongelma ei ratkea kaikilta osin näiden periaatteiden avulla tai siis valitsemalla näistä kahdesta ”parempi”.

Aiheeseen liittyen muistelen, miten iki-ihana ja lähes aina iloinen kristitty poliitikko Päivi Räsänen pohdiskeli (Linkki), pitääkö maallista lakia noudattaa. Ei pidä, jos se on ristiriidassa Raamatun kanssa. Tästäkin lausunnosta uutiskynnys ylittyi heittämällä.

Ratkaisu?  En minä vaan tiedä. Epätäydellisessä maailmassa joudumme elämään. Sitä kuitenkin pidän selviönä, että uskontojen perusasioita on asettaa jokin jumala ihmisten yläpuolelle.