Alkuperäistä paremmat

70-lukua voi pitää musiikkihistoriassa toisaalta hyvänä ja luovana vuosikymmenenä sekä toisaalta tallennustekniikan uusiin käyttötarkoituksiin liian huonon laadun takia osin menetettynä vuosikymmenenä. Muutos ei tietystikään alkanut eikä loppunut vuosikymmenten vaihtuessa ja alkua sekä loppua on vaikea ajoittaa.

Minä sijoittaisin alkamiskohdan Beatlesin albumin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band äänityksiin ajalla 6.12.1966 ja 21.4.1967. Se oli monella muullakin tavalla uraa uurtava, mutta nauhoituksiin käytettiin neliraitaisia Studer J37 Tape Machine -nauhureita, joissa nauhan leveys oli peräti yksi tuuma (25,4 mm), kun kuluttajille tarkoitetuissa leveys oli neljännes ja raitoja yleensä silti neljä, stereona vain kaksi, mutta kahteen suuntaan. Äänenlaatu oli siis erittäin hyvä, mutta portit oli avattu moniraitatekniikalle ja kun pian raitoja olikin 24, jopa 48 ja äänitysstudioissa vietettiin yhä enemmän aikaa, laski laatu vaikka laitteet sinänsä olivat parempia.

Sgt. Pepper’siä voi pitää myös ensimmäisenä psykedeelistä tyylisuuntaa edustavana levynä. Tyylisuunnalle ominaista oli elektronisen tai kokeellisen musiikin ainesten yhdistäminen populaarimusiikkiin ja kun tekniikka oli vielä analogista, tuli taustalle kohinaa, dynamiikka kaventui ja tapahtui raidalta toiselle ylikuulumista jokaisella muokkauskerralla sekä säilytyksessä nauhakerroksesta toiseen kopioitumista. Siis varsinaista rappiomusiikkia 😉

70-luvun pohjakosketuksena voi pitää Queenin albumia A Night at the Opera, joka lopulta masteroitiin 24-raitaisella Studer A80 -nauhurilla noin neljän kuukauden aikana vuoden 1974 lopulla. Studer A80 käyttää peräti kaksi tuumaa leveää nauhaa ja on melkoinen ilmestys.

Se oli tiettävästi kallein levy tuotannoltaan siihen mennessä, noin £40 000 ja nykyrahassa £357 000.

Huonoon äänenlaatuun eivät olleet syynä vain studiolaitteiden laatu tai suoraan sanoen väärinkäyttö, painetta tuli myös kuluttajalaitteiden huonosta laadusta. Hitiksi uskottiin päätyvän vain kappaleita, jotka kuulostivat hyvältä myös walkmaneista kuunneltuina. En muista milloin kuulin New York Dollsin kappaleen Personality Crisis demon radiossa. Toimittaja vuodatti aika paljon julkaistun version tukkoisuudesta ja soitti ainakin jossain vaiheessa C-kasetillakin käyneen demon hyvin dynaamisen, tosin aika kohisevan, version. Alla olevalta kohina on tietysti poistettu, koska se on tietokoneella nykyisin todella helppoa, eikä äänenlaatu muutenkaan ole loistava, mutta se ei ole hirveä, kuten tyypillisesti sen ajan julkaisuissa oli ihan tarkoituksella.

Levy Lipstick Killers – The Mercer Street Sessions 1972 julkaistiin vuonna 1981, kun yhtye oli hajonnut jo 1976 (uusi kokoonpano toimi vuosina 2004 – 2011). Levyä ei löydy Vaskikirjastoista ja taisi olla niin, että sitä ei edes maahantuotu Suomeen, mutta en luottaisi muistiini yli 40 vuoden takaisissa asioissa.

Myös loppuajankohdan minä asettaisin aikaisemmaksi, vuoteen 1979, jolloin julkaistiin ensimmäinen digitaalisesti masteroitu populaarimusiikin äänite, Ry Cooderin Bop Till You Drop. Käytetty laitteisto oli 3M:n 32-raitainen, aikoinaan $115 000 maksanut 3M Digital Audio Mastering System. Wikipedian sivulle on kirjattu Allmusic-lehden arvostelu, jossa äänenlaadusta sanotaan: ”There’s a thinness to the tracks that undermines the performances, which according to Cooder is due to the digital recording.” Ei se mitään Phil Spectoriaanista äänivallia ole, mutta minä pidin siitä. Myös musiikista. Myöhemmin Ry Cooder tuli kuuluisimmaksi Buena Vista Social Clubin tuottajana. Samoihin aikoihin tehtiin myös jälleen suorakaiverrustekniikalla levyjä eli ei käytetty nauhureita lainkaan, nostettiin levyjen pyörimisnopeutta LP-levyn kokoisilla Maxi-EP-levyillä ja muutenkin kipuiltiin huonon äänenlaadun takia.

Remasterointeja ja holvien aarteita

Digitaalitekniikalla virheiden poisto tallenteista on helppoa ja nopeaa. Vastamelutekniikan käyttö tuli minulle vastaan ensimmäisen kerran OS/2 4.0 Warpin tuotearvostelun yhteydessä, koska siinä oli mukana puheentunnistus ja sain IBM:ltä lainaksi vastamelu-sanka-mikrofonin, joka taisi olla aika kallis. Nykyään hinnat ovat laskeneet, mutta ainakin halvoissa vastamelukuulokkeissa on hieman omituinen äänentoisto vastamelun kanssa. Reaaliaikaisuus, keveys ja mitätön tehonkulutus eivät ole vaatimuslistalla, kun vanhoja äänitteitä käsitellään studiossa eikä hinnallakaan ole niin väliä, joten tuloksetkin ovat juuri sellaisia kuin halutaan.

Artikkelikuvassa on kaksi vuoden 2011 remasterointia ja tuolloin niitä julkaistiinkin paljon jonkun ison levy-yhtiödiilin seurauksena. Taisi suosituimmat olla jo aikaisemminkin remasteroitu. Holvi tietysti viittaa Frank Zappan kuuluisaan holviin, jonka nykyinen Vaultmeister Joe Travers esittelee 12 vuotta vanhalla videolla:

Viime vuonna holvin materiaaleista julkaistiin virallisesti 8 CD:n kokoelma Mothers 1971, 6 CD:n kokoelma Zappa/Erie, 2 CD:n kokoelma Zappa ’75: Zagreb/Ljubljana ja 4 CD:n kokoelma Waka/Wazoo eli yhteensä 20 CD-levyä.

Lisäksi on sitten kaikenlaisia juhla(vuosi)julkaisuja, jotka voivat olla fyysisesti vaikkapa enemmänkin kirjoja, kuten the Beatlesin ”White Album”.

Pakko lisätä Rick Beaton vain tunti sitten julkaisema video maailman kuuluisimmasta äänitysstudiosta. Pituus 46:40. Alussa ulkona kuvatussa osuudessa on hyvä esittely siitä, miten vastamelutekniikalla poistetun taustahälyn vastapainona on aika erikoinen sointi tai tilantuntu. Hyvin samanlainen kuin minun vastamelukuulokkeissani.