Feeding the Monkies at Ma Maison – Frank Zappan postuumi synclavier-albumi + Pat Metheny ja Orkestrioni

Frank Zappan (1940 – 1993) eläessä virallisia albumeja julkaistiin 62 ja tällä hetkellä niiden määrä on jo 127. Postuumien albumien 62. julkaisu oli viime vuoden viimeinen julkaisu, neljän CD-levyn ja ääni-Blu-ray-levyn kokoelma Waka/Wazoo.

Suomeksi Wikipediassa on tosi tiiviisti seuraavasti: ”Synclavier oli varhainen digitaalinen syntetisaattori, moniääninen digitaalinen näytteenottojärjestelmä ja musiikkityöasema, jonka valmisti New England Digital Corporation Vermontin Norwichista.^lähde? Sitä tuotettiin eri muodoissa 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun. Instrumenttia ovat käyttäneet merkittävät muusikot, muun muassa Frank Zappa^[1].”  Englanninkielisessä versiossa otsikon Notable users alla on melko täydellinen sen ajan Kuka kukin on -lista elektronisessa ja kokeellisessa musiikissa, näkyi siellä olevan myös mm. Benny Andersson, jota ei edellämainittujen musiikkityylien edustajaksi yleensä mielletä. Myöhemmissä malleissa osa laitteistoa oli tietokone, yleensä Applen Macintosh.

Zappan käyttämä malli on aika hyvin esillä ruotsiksi tekstitetyssä tunnin dokumenttifilmissä Peefeeyatko, joka julkaistiin 1991, mutta kuvattiin pääosin joulukuussa 1989. (Peefeeyatko Wikipediassa ja IMDB:ssä.) Elokuvaa on kuvattu intiimiksi musiikilliseksi Zappan muotokuvaksi. Muiden elokuvassa esiintyvien säveltäjien nimet kertovat paljon minkälaisesta musiikista on kyse: Iannis Xenakis, John Cage, Karlheinz Stockhausen ja Pierre Boulez. Myös Edgard Varèse, Igor Stravinsky, Anton Webern ja Arnold Schönberg mainitaan 1900-luvun säveltäjistä. Elokuvassa kuullaan Frank Zappan synclavier-sävellys Night School, joka on myös albumilla Jazz From Hell ja Zappa oli elokuvan yhtenä tuottajana vastuussa sen musiikista.

Feeding the Monkies at Ma Maison julkaistiin vuonna 2011 tuottajina Zappan leski Gail ja ”vaultmeister” Joe Travers. Worms From Hell on sekä albumin lyhyin että ehkä helpoimmin lähestyttävä kappale ja ainakin tällä hetkellä minun suosikkini. Se voisi sopia hyvinkin kauhuelokuvan taustalle ja on siten tyyliltään juuri ominaisinta Zappaa. Eräs kaverini kutsui aikoinaan Stravinskyn Kevätuhria tappajahaimusiikiksi, kun olin siitä hyvin innostunut parikymppisenä. Varèsekin oli siitä niin innostunut, että peräti kaksi hänen sävellystään on melko suoria kopioita kevätuhrista ja Varèse taas oli Zappan eniten arvostama säveltäjä.

Feeding the Monkies at Ma Maison -albumin tekstiliitteessä Todd Yvega listaa Zappan muut synclavier-teokset sekä niiden kronologisen järjestyksen ja miten Feeding the Monkies at Ma Maison sijoituu niiden suhteen sekä miten pari sävellystä tiivistyi myös postuumisti julkaistulle Civilization Phase III -albumille.

Jazz From Hell sai jostain kumman syystä peräti Grammy-palkinnon, mutta Feeding the Monkies at Ma Maison on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Suomeksi Google löytää siitä vain Hifiharrastajat ry:n foorumilta seuraavan kieli poskella kirjoitetun arvion (korostus blogistin):

”Hetkeä ennen kuin syövän uuvuttama musiikillinen nero nakkasi tahtipuikon ja Stratocasterin nurkkaan, paahtoi hän ympäripyöreää työpäivää ja julkaisi kenties parasta musiikkiaan mm Yellow Shark, Civilization Phase III ja Läther. Juuri tuolla hetkellä julkisematta jäivät Trance-Fusion, Dance Me This sekä parhaillaan pyörivä Feeding The Monkies at Ma Maison, yksi niistä muutamasta synclavier-levystä, mikä oli myös tarkoitus julkaista vinyylinä. Perikunnalla kesti piiiitkän aikaa julkaista tämä teenage easy listening disco version dance pieces-tyylistä biletys-musaa sisältävä lätty.

Kannatta hommata heti !”

AllMusic-sivustolla Ken Drydenin arvio Bingin suomentamana:

Frank Zappan uraauurtava työ Synclavierin parissa antoi hänelle vapauden kuulla teoksia, joita hän piti liian haastavina eläville muusikoille, vaikka Ensemble Modern työskenteli tarpeeksi kovasti voidakseen soittaa useita hänen teoksiaan instrumentille konsertissa ennen kuolemaansa vuonna 1993. Koska Synclapierin taustalla oleva teknologia kehittyi Zappan musiikin mukana ja noin kaksinkertaisti prosessointi- ja muistikapasiteettinsa kahden vuoden välein, se antoi säveltäjälle paremmat työkalut työskennellä sävellystensä toteuttamiseksi. Zappa kokosi kappaleen Feeding the Monkies at Ma Maison LP:lle ennen kuolemaansa, mutta sitä ei koskaan masteroitu ja julkaistu, vaikka osaa tämän CD:n musiikista muokattiin edelleen ja lopulta julkaistiin muutetussa ja lyhyessä muodossa. Elämänsä aikana Zappa tarkisti usein sävellyksiään, erityisesti teoksiaan Synclavierille, jotka monimutkaistuivat, kun hän käytti instrumenttia, sisältäen lähes mahdottomia lyömäsoittimia ja abstrakteja teemoja, jotka viittasivat sekoitukseen 1900-luvun klassista musiikkia ja tummaa, aavemaista elokuvamusiikkia. ”Buffalo Voice” leikattiin huomattavasti pituutta ennen sen esiintymistä Civilization Phaze III: ssa, tämä pidempi muokkaus on yhtä arvokas, jossa voi kuulla katkelmia hänen orkestraatioistaan, jotka kuulostavat siltä, että niillä olisi juuret hänen kirjoituksessaan 200 Motellille, samalla kun lisätään viulun tehosteet, jotka soitetaan kuulostamaan surinalta kärpäseltä ja tytär Moon Unit Zappan puhuttu ääni. Nopeusmanipuloitujen äänien aavemainen kuoro on keskeinen osa ”sekulaaria humanismia”, kun taas ”Worms from Hell” on esimerkki Zappasta studiolaboratorionsa hulluna tiedemiehenä, joka herättää henkiin musiikillisen kokeilun, jota kukaan ei olisi voinut luoda. Sekä ”Feeding the Monkies at Ma Maison” että ”Samba Funk” ovat aiemmin julkaisemattomia missään muodossa, edellinen 20 minuutin mestariteos ja jälkimmäinen helpoin näistä istunnoista. Vaikka Frank Zappan musiikki Synclapierille saattaa olla liian haastavaa hänen musiikkinsa satunnaiselle fanille, vakavat kuuntelijat löytävät paljon nautittavaa tästä uudesta aarrekammiosta hänen massiivisesta henkilökohtaisesta esityskirjastostaan.

Pat Metheny ja Orkestrioni

Pat Metheny oli eräs varhaisia synclavierin käyttäjiä vaikka hän ei ollut lainkaan mikään tietokonetyyppi, kuten hän eräässä vanhassa haastattelussa kertoi synclavierin ääressä. Ei siis kovin ihmeellistä, että hän innostui tavallaan synclavierin mekaanisesta versiosta, orkestrionista, joka Wikipedian mukaan: ”Orkestrioni (engl. orchestrion; saks. Orchestrion; holl. orchestrion) on automaattisoitin, jonka äänentuotto perustuu pääasiassa urkupilleihin. Orkestrioni eroaa posetiivista suuremmalla koollaan, pyrkimyksenä imitoida kokonaista orkesteria, ja toisin kuin kooltaan vastaavat karuselli- ja katu-urut, orkestrioni on tehty sisäkäyttöön. Orkestrionin esitettäväksi kirjoitetut sävellykset tai sovitukset on perinteisesti tallennettu alkujaan sylinterille ja sittemmin reikänauhalle.” Methenyn soitin taas jälleen Wikipedian mukaan: ”Metheny’s orchestrionics were built by Eric Singer and the League of Electronic Musical Urban Robots, Ken Caulkins at Ragtime West, Mark Herbert, Cyril Lance, and Peterson Electro-Musical Products. The set includes pianos, marimba, vibraphone, orchestra bells, basses, GuitarBots, percussion, cymbals and drums, blown bottles and other custom-fabricated, acoustic, mechanical instruments.” (Sivulta Orchestrion (album), jota ei ole muilla kielillä).

Orkestrionin etuna on ainakin se, että Metheny teki sen kanssa konserttikiertueen sen jälkeen, kun oli julkaissut vuonna 2010 yllä linkitetyn albumin. Kiertueella tallennettiin vuonna 2012 julkaistun DVD-elokuvan sisältö ja 2013 julkaistiin tupla-CD, The Orchestrion Project, jossa oli samat kappaleet, mutta niiden pituuksien perusteella osa hieman erilaisina versioina.

Alla Metheny esittelee orkestrioninsa ja myös synclavier vilahtaa kuvassa.

Ja sitten kokonainen kappale, pituus 8:34, josta ei kyllä pelkän ääniraidan perusteella osaisi sanoa mitään soittimesta – se kuulostaa vain tyypilliseltä Methenyltä.

Varsin näyttävähän tuo on. Ja huomaa valojen käyttö. Itse kirjoitan tätä HP:n pelinäppäimistöllä, jossa näppäimet on valaistu ja hiiressäkin on ledit, mutta siitä olen säätänyt valaistuksen minimiin.