Olemattomien muistojen bulevardilla °

Minä pidän vanhasta musiikista, myös tosi vanhasta. Eilen kuuntelin John Dowlandin musiikkia Areenasta ladatusta radio-ohjelmasta tietämättä ensin kenen säveltämää musiikki oli ja odotin innolla toimittajan kertovan, mistä on kyse. Stingin levy Songs from the Labyrinth minulla on, mutta instrumentaalimusiikin ja lauletun yhdistäminen ei ihan helppoa ole. Mutta ennemminkin rokista minun piti kirjoittaa eikä barokista. Tai siitä, mistä jäin paitsi nuorena.

Ylellä on radio-ohjelma nimeltä Muistojen bulevardi. Minä olen uskoakseni välttynyt kuuntelemasta sitä. Silti jo ajatuskin siitä, mitä se ilmeisimmin sisältää, herättää minussa inhoa. Samaa vanhaa samaa vanhaa. Ja vain ne puhkisoitetuimmat, ne jotka ihmiset muistavat ja minä olen ensin inhonnut ja sitten vielä enemmän.

Minä koin kuitenkin jonkinlaisen herätyksen keväällä, kun lainasin joitakin 70-luvun levyjä digitaalisina remasterointeina. Niitä julkaistiin iso kasa vuonna 2011 jonkun levy-yhtiökaupan takia. Esimerkiksi Queenin A Night at the Opera oli silloin aikoinaan törkeän tunkkainen, kohiseva ja tukkoinen, mutta kyllä sen uuden CD-version ihan mielellään kuunteli kerran noin 40 vuoden tauon jälkeen. Samalla lainasin ja tallensin ensimmäistä kertaa itselleni The Beatlesin (siis se ”White Album”) ja koko yhtyeen muun tuotannon, joka sekin oli jäänyt väliin, kun luulin kuulleeni ne aikoinaan radiosta jo kaikki. Ja olin väärässä.

Kuka muistaa seuraavan kappaleen?

George Harrisonin sävellys ja Harrison on se unohdetuin ja sen takia se kiinnostavin Beatle. Suunnilleen kolmannes White Albumin kappaleista oli ihan outoja. Kyllä Harrisonin tunnetumpiakin kappaleita kuuntelee uudelleen, varsinkin jos esitys on kiehtova, kuten alla. Soittaako se väärin? Ja miten tuon kappaleen voi soittaa noin? On pakko kuunnella loppuun, jos aloittaa, yhä uudestaan, jos erehtyy aloittamaan.

Vaatii suurta taitoa soittaa tuolla tavalla. John McLaughlinin soittoa Miles Davisin Jack Johnson -levyllä Miles neuvoi: ”Soita niin kuin et osaisi soittaa”.

En nyt käytä aasinsiltana sitä, että Captain Beefheart oli kuuluisa mm. siitä, että hänen mielestään oli parempi, että hänen The Magic Band -yhtyeensä jäsenet eivät olisi osanneet soittaa, jotta vanhan taidon poisoppiminen ei olisi hidastanut oppimista soittamaan hänen tavallaan. Sen sijaan Captain Beefheartin musiikki on ainakin minun mielestäni pahimman luokan korvamatoainesta – niin vaikeaa, että sitä ei helpolla sisäistä tai opi ulkoa, mutta silti niin kiehtovaa, että haluaisi – se jää siis korviin ”matona” soimaan. Captain Beefheart and His Magic Bandin ensimmäisen EP:n vuonna 1966 aloituskappaleen piti olla Diddy Wah Diddy – sanoitus voisi olla aitoa Beefheartia, paitsi että ei ole, kappaleen levytti jo vuonna 1929 Arthur ”Blind” Blake. Levy julkaistiin myöhemmin nimellä The Legendary A&M Sessions.

Hittibiisissä pitää olla jokin ”koukku”, jotakin erilaista ja kiehtovaa, jotakin joka saa kuuntelemaan yhä uudestaan. Diddy Wah Diddy antaa tavalliselle musiikin kuuntelijalle tuntumaa, minkä laatuista Captain Beefheartin vielä koukuttavampi musiikki on, kuten Bat Chain Puller vuonna 1980 julkaistulta Shiny Beast albumilta.

Kyllä nuoruudessani radiossa hieman soitettiin Captain Beefheartia 70- ja 80-luvulla ja asuessani Ruotsissa vuoden ajan -85 – -86 nauhoitin kokonaisen Beefheartille omistetun ohjelman, vähintään puoli tuntia, ehkä jopa tunnin mittaisen ja se oli enemmän kuin puolet Beefheart-radionauhoituksistani. Sen lisäksi ostin vuonna 1982 ilmestyneen Doc At The Radar Station LP-vinyylin ja nauhoitin kaverilta lainaamani Zappa & Beefheart -levyn Bongo Fury ja vieraili Beefheart Hot Ratsillakin laulajana, mutta siinä se sitten oli, koko viime vuosituhannen aikana kuuntelemani Captain Beefheart -tuotanto.

Beefheartin Diddy Wah Diddy -tulkinta oli niin legendaarinen, että varmasti sen olin jo aikaisemiin kuullut, radiosta luultavasti, mutta ostin A&M-sessiot CD-levyllä vasta noin 20 vuotta sitten ja Shiny Beast CD:n rippasin kirjaston laina-CD:ltä 10 vuotta sitten. Bat Chain Puller kolahti kuitenkin vasta nyt keväällä.

Kyllä vanhaa musiikkia kelpaa kuunnella, jos sitä ei aikaisemmin ole kuullut. Lisäksi musiikissa tapahtui harvinaisen suuri murros ollessani nuori ja se kulminoitui Beatlesin tuotannossa sen jälkeen, kun yhtye lopetti keikkailun mahdottomana, musiikkia ei enää tarvinnut pystyä esittämään yleisön edessä ja äänitysstudiosta tuli tavallaan yksi soitin tai tuottajasta, äänitysteknikosta (George Martin) ehkä se tärkein Beatle.

Pitääkin tutustua tarkemmin John Dowlandin tuotantoon. Sopivan melankolista suomalaiseen makuun. Eikä se ole edes barokkia, se on renesanssia!

Miles Davisista olen kirjoittanut hyvin vähän ja harvoin. A Tribute to Jack Johnson -levystä aloitin kirjoittamaan vuonna 2020, mutta se jäi luonnosasteelle. Sitä ennen samana vuonna, heinäkuussa, kirjoituksessa Spain – Sketches of Spain – Concierto de Aranjuez on tavallaan ensikohtaaminen. Olin kyllä jo vuosina 2009 ja 2013 lainannut ja ripannut yhteensä 8 Milesin levyä, mutta en niistä innostunut. Nyt vuoden 2020 jälkeen uusia Miles Davisin levyjä on ehtinyt kertyä jo 101 kpl. Tosin esimerkiksi Jack Johnson on sekä varsinaisena julkaisuna että viiden levyn The Complete Jack Johnson Sessions -kokoelmana ja On the Corner on yhteensä seitsemän levyä kun The Complete Sessions on kuusi levyä.

Olen kuitenkin välttänyt tai säästänyt varhaisempaa, ennen fuusio-jazz-kautta ja vuotta 1968 julkaistuja Milesin levyjä. Pari viikkoa sitten kävin kuitenkin Salon pääkirjastossa ja tarkistin isokokoisten albumien hyllyn ja sieltä löytyi:

Vaski-kirjastoissa on vielä kaksi samaa, vuonna 2000 ilmestynyttä albumia. Olen minä aika useita kappaleita aikaisemminkin kuullut, mutta kai se vaatii aikansa ennen kuin niitä osaa pitää järkyttävän hyvinä. Minä synnyin vasta syksyllä 1961, joten nuorisomusiikkia tuo ei edes voinut olla minun nuoruudessani.

All Blues on aika paljonkin samanlainen kuin Concierto de Aranjuez ja se on ollut se sitkein mato..