Wilkon jatkoaika loppui

Wilko Johnson, oikealta nimeltään John Peter Wilkinson, (12. heinäkuuta 1947 Canvey Island, Essex, Britannia – 21. marraskuuta 2022) oli englantilainen kitaristi ja lauluntekijä.

Johnson oli vuodet 1971–1977 Dr. Feelgood-yhtyeessä. Kokoonpano julkaisi vuosina 1975–1977 neljä studioalbumia. Sen jälkeen Johnson teki albumin perustamansa Solid Senders -yhtyeen kanssa ja liittyi Ian Dury and the Blockheads -yhtyeeseen ja soitti sen Traffic-albumilla. Enimmäkseen hän kuitenkin soitti ja levytti The Wilko Johnson Band -nimellä.^[1]

Vuosina 2011–2012 Johnson näytteli Game of Thrones -televisiosarjan neljässä jaksossa mykkää pyöveliä Ilyn Payneä.^[1]

Tammikuussa 2013 Johnsonilla todettiin haimasyöpä.^[2]

Anglia Ruskin yliopisto Cambridgessä Isossa Britanniassa nimesi Wilko Johnsonin taiteiden kunniatohtoriksi lokakuussa 2016.

Noin siis Wikipedia. 27.5.2018 minä julkaisin täällä pitkälti Julien Templen elokuvan The Ecstasy of Wilko Johnson innoittamana kirjoituksen Prometheus ja Saatana olivat sankareita. Siinä tärkeässä osassa oli John Miltonin runoelma Paradise Lost. Vaikka elokuva ei enää ole katsottavissa YLE Areenasta, puuttuu kirjoituksestani vain kuvakaruselli, jossa oli ainakin kolme kuvaa, joista minulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta kirjoitus toimii hyvin ilman niitäkin ja Julien Templen elokuva on edelleen katsottavissa Youtubesta BBC lähettämänä versiona, jossa on valittavissa britti-, espanja- ja venäjä-tekstitykset resoluutiolla 720p.

Englanninkielisessä Wikipediassa Wilko Johnson -sivulla Julien Temple mainitaan vain kerran, mutta yllättäen varhaisemman elokuvan ohjaajana:

”Johnson appeared in the Julien Temple-directed documentary film Oil City Confidential (2009), where he related his memories of Canvey Island and Dr. Feelgood. The reviewer Philip French described Johnson as ”a wild man, off stage and on, funny, eloquent and charismatic”,^[4] while Temple described Johnson as ”an extraordinary man – one of the great English eccentrics”.^[15] Reviewing the film for The Guardian, Peter Bradshaw called it ”the best rockumentary yet” and said that ”the most likeable thing about this very likeable film is the way it promotes Wilko Johnson as a 100–1 shot for the title of Greatest Living Englishman”.^[16]”

Oil City Confidentialista löytyy YouTubesta vain alla oleva traileri sekä vielä vähemmän lupaavaa silppua, joten sitä ei ehkä edes kannata enempää etsiä.

The story of Dr Feelgood, four men in cheap suits who crashed out of Canvey Island in the early ’70s, sandpapered the face of rock’n’roll, leaving all that came before a burnt-out ruin – four estuarine John-the-Baptists to Johnny Rotten’s anti-Christ.

Minä muistan varsin hyvin Wilko Johnsonin Dr. Feelgood -yhtyeestä. Yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestyessä minä olin 14-vuotias – siis hyvin herkässä ja vaikutteille alttiissa iässä. Olin tosin ”herännyt” kuuntelemaan musiikkia tosissaan jo neljä vuotta aiemmin, mutta pidin Dr. Feelgoodin musiikista vaikka se olikin melko yksinkertaista.

YouTubessa näyttää olevan katsotuin Dr. Feelgood -taltiointi vuoden 1975 konsertista kappaleesta She Does It Right:

Haimasyövän sijasta Wilkolla huomattiin olevankin kasvain, joka painoi poistettaessa peräti kolme kiloa. Wilko kertoi leikkauksesta lokakuussa 2014 ja hyvä uutinen lisättiin myös Julien Templen elokuvaan The Ecstasy of Wilko Johnson, jonka IMDB-sivulla on aika maino arvostelu:

”Intoxicating rock’n’roll death trip
Intoxicating meditation on mortality by legendary axe man Wilko Johnson. Served a death sentence by pancreatic cancer, Johnson vows to live in the moment. And Temple’s overflowing visual cocktail serves up Bunuel, Tarkovsky, Cocteau and Michael Powell as fellow travellers on this death trip, with literary contributions from Shakespeare and Thomas Traherne (”And all the world was mine and I the only spectator and enjoyer of it”), while the terminally articulate Wilko happily quotes Blake and Milton straight to camera. It’s a moving account of a man looking at death without an ounce of self-pity or false piety, while the verbal and visual richness provide a bouncy metaphysical trampoline of ideas. Despite the cinematic leitmotiv, from Bergman’s The Seventh Seal, of Death playing chess with Wilko on the shore of Canvey Island, it’s Johnson’s rock’n’roll stoicism, and his love of life that live on in the viewer’s mind, and make you feel you’ve had a glimpse of both death and resurrection, pulsating with R&B urgency.”

Maanantaina jatkoaika loppui, mutta Wilko oli jo 75-vuotias ja hän ehti elää lähes 10 vuotta kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

P.S.
YouTubesta löytyi vielä 15.2.2013 ladattu katkelma BBC:n aamuohjelmasta, joka on otsikoitu Wilko Johnson discusses his cancer ja siinä Wilko kertoo, että syöpä diagnosoitiin jo juuri ennen joulua, siis jo vuonna 2012, ja ekstaattisesta olostaan, joka antoi nimen Julien Templen elokuvalle.

P.P.S

Julien Templen elokuvassa pienenä sivujuonena on Wilkon ja Roger Daltryn yhdessä tekemä levy Going Back Home. Kun Daltry, The Whon laulusolisti, kuuli Wilkon syöpädiagnoosista alkuvuonna 2013, hän otti yhteyttä Wilkoon ja kertoi suostuvansa laulamaan yhteiselle levylle, josta oli jo joitakin vuosia aiemmin heillä ollut puhetta, mitä tahansa kappaleita Wilko vain halusi. Levyn julkaisuvuodeksi tuli kuitenkin 2014, mutta se oli kummallekin paluu juurille, noin 50 vuotta takaisin päin.

Levystä on kaksi versiota, alkuperäinen yhden CD:n versio ja deluxe edition, jossa on kaksi levyä ja ”bonusraitoina” tyypillisiä vaihtoehtoisia versioita ja kappaleita, joita ei vain saatu mahtumaan. Deluxe editionin laitoin Vaski-kirjastojen varaukseen, mutta YouTubestahan suurinpiirtein kaikki löytyisi..

Jokin nostalgiatauti tuntuu vaivaavan minua. Eilen jostain syystä mieleeni tuli ajatus, että minun pitää kuunnella kappale Going Down South ja pian selvisi, että se on R.L. Burnsiden sävellys ja minun on vähän pakko olla kuullut se pariinkin kertaan, kun minulla on aika monta Burnsiden levyä lainattuna kirjastosta melko tarkalleen 10 vuotta sitten ja siirrettynä mp3-formaattiin. Going Back Home -> Going Down South, ehkä siinä voisi olla alitajuntainen yhteys?

Uusin cover-esitys siitä on The Black Keysien vuonna 2021 julkaistulla Delta Kream -levyllä, joka myös on paluu juurille, ei delta-bluesia vaan ylempää, Hill Country -bluesia. Myös se meni varaukseen vaikka sekin löytyisi YouTubesta, alla Dan Auerbachin kotistudiossa taltioitu versio.