Pienesti kohti pääsiäistä

Keskiviikkoa kaikille!

Puolessavälissä ollaan tätäkin viikkoa. Päivät siis menevät eteenpäin absurdista tilanteesta huolimatta. Väkisinkin tulee seurattua mediaa ja somea ja olen yllättynyt siitä tyyneydestä, mikä itsessäni vallitsee. Ajattelen niin, että kun tekee niinkuin on ohjeistettu, opastaa tiukasti jälkikasvuaan, auttaa sääntöjen mukaan muita (miten vain etänä pystyy) ja pysyttelee kotosalla omalla porukalla niin eipä tässä muuta voi. En ole lähtenyt hamstraamaan, mutta kieltämättä taloudenpitoa olen kiristänyt entisestään. Tiedän, ettei se ole hyvä asia, sillä yrittäjät ovat monet ahdingossa. Entisenä yrittäjänä sympatiat menevät kyllä heille ja heidän perheilleen. Meillä vaan on se tilanne, että itseltäni lähti opiskelun sivutulot kokonaan, kun open sijaisuuksia ei nyt saa ja mieheltäni päivärahat ja kilometrikorvaukset, kun työ muuttui etähommiksi. Me pärjäämme kyllä, mutta pakko on tarkkaan miettiä mihin rahaa laittaapi. Välttämättömät vain ostetaan ja ruokaa tehdään edullisesti ja kaikki käytetään hyväksi. Panikoiminen ja hysterian lietsominen ei ole auttanut ketään eikä mitään kautta aikojen, näin se nyt vain on. On oltava realisti ja varauduttava mielessä suunnitelma B:llä mutta jatkettava on matkaa päivä kerrallaan. Nauttiakin saa ja se on suotavaakin. On tärkeää ottaa se sininen hetki joka päivästä. Eihän tässä muuten pärjää. Ne on ne pienet ilot.

Ajattelin, että yritän pitää yllä tätä blogia nyt aktiivisemmin. Josko voisin edes pienesti auttaa jotakuta sillä, että ideoin ja nyhjään tyhjästä vähän julkisemmin. Josko joku saa pienen lukuhetken tai inspiraation. Se olisi ihan parasta. Joka päivä kuitenkin tulee tehtyä jotain käsillä joko pienempää tai isompaa.

Nyt on ihan paras pajun keruuaika. Pajua pukkaa pitkinä vitsoina ojanpientareilta. Sen kerääminen ei kaiketi kuulu jokamiehenoikeuksiin, mutta kun en millään jaksa uskoa, että ketään haittaa, jos turvallisesti joutomaalta keräilee pajunvitsoja. Sehän kasvaa takaisin uudelleen ja vauhdilla. No ainakin minä kerään pajua joka kevät tähän aikaan. Kuivatan niitä köynnöstuiksi kesäkukkia varten uuninpankolla ja punon kransseja. Jokunen vuosi sitten tein oveemme pajupupun mutta se taisi lopulta päätyä ystävän oveen. Niinpä innostuin tekemään uuden ja söpöhän siitä tuli. Kaksi pajurinkulaa ja korvat. Yhdistetään narulla ja liimataan kuumaliimalla rusetti kaulaan ja pari kukkaa korvan juureen. Söpöä, helppoa, ilmaista ja ilahduttavaa.

Paju on luonnon omaa ihmemateriaalia moneen käsityöhön.
Pupustiina Sylvi pitää nyt vahtia kevään ajan ulko-ovessamme.

Kotosalla ollessa tulee kokkailtua ahkerammin, mikä on tietenkin hyvä asia. Olen pitänyt terveellisyyden etunenässä ja en nykyään paljoakaan leivo. Joskus on kuitenkin terveellistä vähän herkutellakin ja kattaa vaikka iltatee/kahvi hieman hienommin. Minulta oli jäänyt neljä valkuaista ruoanlaitosta ja mietin mitä niistä tekisin, etteivät mene hukkaan. Muistin vanhan hyvän reseptin nimeltä hopeakakku, mihin tulee hyvin vaatimattomasti aineksi mutta se maistuu varsinkin teen tai kahvin kanssa niin tosi hyvältä. Niinpä pyöräytin pienen hopeakakun, tein pesto-mozzarella-tomaattileipiä ja tuo hetki oli varsin herkullinen. Hopeakakku on tosiaan aika pieni, siitä riittää iltateellä noin 6-8 henkilölle, jos tarjolla on myös pientä suolaista Käytin n. 1,5 L vuokaa, joka sekin oli hieman liian iso.

HOPEAKAKKU:

4 valkuaista
1,5 dl sokeria
1,25 dl vehnäjauhoja
0,5 rkl (kyllä, määrä on näin pieni) perunajauhoja
50 g jäähtynyttä voisulaa
Itse laitoin vielä pari rkl sitruunamehua ja ripauksen kuivattua inkivääriä. Nostatusainetta ei tähän tule eikä tarvita.

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita sekaan sokeri, sekä jauhot. Lisää lopuksi voisula ja mausteet ja kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan. Paista kakkua 30min, tosin itse paistoin 40min, uunin alatasolla 175 asteessa.

Jäähdytin kakun ja tein siihen tomusokeri-sitruunamehukuorrutteen ja koristelin rouhituilla pääsiäisrakeilla.

Vanhanajan reseptit kiehtovat minua. Ne ovat myös hyväksi havaittuja.
Meillä oli eilen ilahduttava kello viiden kahvihetki.

Asiasta kukkaruukkuun. Minä ihastuin pelargoneihin vasta jokunen vuosi sitten. Sain naapurin Raili-mummolta vahvan vaaleanpunakukkaisen maatiaispistokkaan, josta tuli omien pelargonieni äiti. Tuosta pistokkaasta on synnytetty jo monta pelargonivauvaa. Nykyään talvetan ne ihan pimeässä n. 15 asteisessa kellarissa lastemme vanhassa muovivannassa. Sieltä nostan ne sitten valoon helmikuun loppupuolella, karsin huonot osat pois ja istutan uuteen multaan. Kastelun aloitan varovasti. Pitkät huojoppivarret katkon vesilasiin, joista tulee uusia pelargoneja. Esikasvatan pelargoneja myös siemenestä ja ne on kylvettävä heti tammikuussa. Muuten niiden kasvattaminen on kyllä helppoa, hidasta vaan eivätkä maitopurkit ikkunalla aina ole se esteettisin vaihtoehto. Monet kysyvät miksi näen kaiken vaivan. No tämä on itselläni harrastus ja on siinä sekin puoli, että rakastan kesäkukkia ja haluan niitä todella paljon. Omat kesäkukkani ovat oikeasti melkeinpä ilmaisia mutta toki näen niiden eteen vaivaa, hellin ja huolehdin. Mutta se tunne, kun onnistut ja saat kukat kukkimaan. Viime kesänä vaaleanpunaiset pelargonini kukkivat valtavan kokoisina täysinä palloina aina pitkälle syksyyn. Ne aloittavat kukkimisen hieman myöhempään, joten alkukesästä ruukkuni ovat varsin vaatimattoman näköisiä mutta siinä vaiheessa, kun muilla ovat kukat jo kuihtumaan päin, omani ovat aivan mielettömän upeita. Monet koiran lenkittäjät usein oikein pysähtyvät ihailemaan ja minä koen niistä kesäkukistani suurta ylpeyttä, kuin äiti lapsistaan. Minulla kukkivat myös daaliat, ahkeraliisat, tuoksuherneet, samettikukat, mustasilmäsusannat ja monet monet muut kesäkukat. En suunnittele värejä vaan annan kaikkien värien puhjeta kukkaan.

Tällä hetkellä talvettamani pelakuut näyttävät tältä. Uutta lehteä pukkaa valtoimenaan. Minulla on näitä nyt 13kpl. Kaksi kuoli talvettamisen aikana ja niin minulla joka vuosi käykin. Isoin osa kuitenkin selviää.
Tässä vauvapelakuut, jotka kylvin siemenestä tammikuun puolivälissä.

Tässä muutama kuva viime kesän pelargoneistani. Ne olivat kyllä niin upeita.

Nämä kukinnot olivat täydellisiä valtavia palloja ja kukkivat todella pitkään. Jouduin lopulta tukemaan oksia, sillä kukinnot olivat niin painavat.

Toivotaan, että onnistun kukkieni kanssa yhtä hyvin myös tulevana kesänä.

Johan tässä taas tuli höpinää, vaikka pikaisesti ajattelin vain jotain rustata. Johtuisikohan se myös siitä, että oikeasti minun pitäisi olla tekemässä opiskelutehtäviä… No oli miten oli niin lopuksi vielä vilautan uutta mattoa, mitä aloin punomaan toissapäivänä. Tähän tekniikkaan tuli nimittäin todellinen himo. Tämä päätyy mökin kuistille mahdollisesti.

Pidän kovasti tämän maton kirjavammasta värityksestä. Se sopii punaisen mökin henkeen.

Tässä tämän päivän aatokset. Kirjoittelen taas, kun tulee sellainen hyvä hetki.

Terveisin,

Satu

Satu Rantanen

Satu Rantanen on ideoita pursuava kotoilija. Hänen käsissään pienestäkin syntyy kaunista, eikä kauneus ole rahasta kiinni. Hän ajattelee näin: ”Kun katsoo tarkkaan huomaa, että tyhjästä voi todellakin nyhjäistä varsinkin iloa, eloa ja puuhastelua mukavaa.” Blogin aiheena on kaikenmoinen kotoilu, askartelu, tuunaaminen, leivonta, kokkailu ja puutarhanhoito – fiilispohjalta tietenkin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu