”Anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää”
”Kun kaukana on kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut,
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa.”
Näin neuvotaan kappaleessa ”Ystävän laulu”, joka alkaa sanoilla ”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän”.
Alkuperäisen, venäjänkielisen laulun on sanoittanut ja säveltänyt Vladimir Vysotski elokuvaan Vertikal. ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Yst%C3%A4v%C3%A4n_laulu)
Kappaleesta on olemassa ainakin kolme erilaista suomennosta nimellä ”Ystävän laulu”.
Tunnetuin lienee Juha Vainion suomennos, josta tässä kirjoitan.
Olen ihmetellyt tämän laulun ristiriitaisia sanoja, kun kahdessa ensimmäisessä säkeistössä kehotetaan jättämään vaikeroiva ja ruikuttaja, mutta lopuksi kuitenkin lauletaan:
”Kun sinulla on vaikeaa
Ja kun tarviset auttajaa
Silloin ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan.”
Eikö vaikerointi ja ruikutus juuri tarkoittanut, että oli vaikeaa ja olisi tarvittu auttajaa eikä hylkäämistä, mutta laulun alussa neuvotaan kuitenkin jättämään moinen.
Tämän laulun kuullessani muistuu aina mieleeni tapaus, josta alla oleva kuvakin on. Olin silloin perheeni kanssa kapuamassa Saanan huipulle, mutta väsyin kesken matkan ja varmaan ruikutinkin, mutta minua ei lähetetty yksin pois, vaan läksimme kaikki yhdessä takaisin alas. Se oli enemmän kuin ystävyyttä, ehkä se oli rakkautta.
Kuva: Kotialbumi/Häkkänen
Vesa-Matti Loirin kappaleessa ”Ystäväni” on mielestäni hyvät sanat.
Laulun myötä mukavaa ystävänpäivää!
https://www.youtube.com/watch?v=0Yhpqr7Fwsc
”Minä toivon sinulle
Elämäsi matkalle
Sen verran onnea,
Ettet kesken katkea.”
.
.
.
”Ja sen verran rakkautta,
Et’ tiedät milloin vaieta.”
Ilmoita asiaton viesti
Heh, minulla on seuraavat muistot Saanalle kapuamisesta.
Ensimmäinen muisto vuodelta 1972, jolloin täytin kahdeksan vuotta: Oli kova helle, Kilpisjärvelläkin lähes 30 astetta. Perheemme lähti kohti Saanan huippua, mutta äiti oli sitä mieltä, että Olli ei jaksaisi ylös asti, joten me kaksi käännyimme takaisin. Isosiskoni sai jatkaa isän kanssa huipulle.
Toinen muisto vuodelta 2013, jolloin tyttäreni (kuopuksemme) täytti kahdeksan: Ajattelin, että hyvitän hänelle sen, ettei meikäläinen saanut mennä tuon ikäisenä huipulle. Oli hyistä ja tuulista, mutta pääsimme kaikki neljä palelusta huolimatta huipulle. Siitä en kuitenkaan ole varma, osasiko tytär arvostaa isän ”lahjaa”…
Ilmoita asiaton viesti
Olin vuosikymmenten aikana ajanut Saanan ohi muutaman kerran, mutta v. 2020 järjestin itselleni mahdollisuuden kiivetä huipulle. Juhannusviikolla oli lämmintä, eikä edes kilometrin korkeudessa tarvinnut pitkähihaista. Lunta oli rinteellä monin paikoin, mutta polku osin uusittuine portaineen erinomaisessa kunnossa.
Huipulla oli ehkä jopa parikymmentä ihmistä katselemassa maisemaa, viettämässä evästaukoa ja tietysti keräämässä voimia laskeutumista varten. Taisinpa olla tuosta porukasta ainoa, joka nousi vielä ”huipun huipulle”, metrin korkuisen kiviröykkiön laelle. Paluumatka Kilpisjärven lomakeskuksen parkkipaikalle kävi todella ankarasti pohkeisiini, kun askel pyrki ylipitkäksi ja jokainen kantapään tärähdys oli normaalia kovempi. Jalat olivat retken jälkeen monta päivää tönkön tuntuiset.
Lapin keskikesä on turvallinen ajankohta patikoinnille siinä mielessä, että pimeys ei yllätä vaikka maastossa joutuisi viipymään kauankin.
Ilmoita asiaton viesti
Kiva lukea Ollin ja Tuomon kokemuksia Saanan huiputuksesta. Muistan myös, että laskeutuminen oli vähintään yhtä raskasta kuin meno ylöspäin. Joka askeleella piti jarruttaa ja olla tarkkana, mihin astuu. Seuraavana päivänä oli hankala istua autossa, kun selkäkin oli kipeä.
Ilmoita asiaton viesti
”… laskeutuminen oli vähintään yhtä raskasta…”
– Alamäkeen lähdettäessä voimia on jäljellä paljon vähemmän kuin retken alussa. Pääseekö jossain patikoimaan esimerkiksi vanhaan kaivokseen, jolloin taival puolimatkasta eteenpäin olisi pelkkää ylämäkeä?
Ilmoita asiaton viesti
Lapissa olen ollut vain Ounasvaaran ja Pyhätunturin huipuilla, Saanasta ajanut autolla ohi Norjaan.
Varsinaista vuoristokiipeilyä olen kokenut Japanissa, jossa elokuussa 1994 kiipesin Fuji-vuoren huipulle. Vuori on noin neljä kilometriä korkea ja kiipeäminen kannattaa ajoittaa juuri tuohon lämpimimpään aikaan, jolloin huipulla ei enää juuri ole lunta. Useimmat kuten minäkin lähtivät kiipeämään yöllä noin 1,5 kilometrin korkeudesta, jonne asti meni autotie. Kiipeäminen on sen verran hidasta, että kraaterin juurelle ehtii juuri sopivasti aamuauringon sarastaessa. Siellä kojusta saatavilla oleva lämmin misokeitto maistui kyllä taivaalliselta.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoista, kerro lisää! Oliko ihan ”omatoimikiipeily” vai tarvittiinko siellä jotain matkanjärjestäjää? Miten laskeutuminen vuorelta sujui?
Ilmoita asiaton viesti
Kiipesin sinne kahden kaverin kanssa. Fujin huipulle kiipeäminen on japanilaisille sellainen ”matka Mekkaan”, joka kerran elämässä pitäisi pyrkiä tekemään. Siksi huipulle on muodostunut selkeä louhikkoinen reitti, jota pääasiassa pyritään käyttämään. Siellä täällä on opastekylttejä muutamien satojen metrien välein.
Eli pääasiassa pystyy kävelemään niinkuin mitä tahansa ylämäkeä, mutta silloin tällöin joutuu turvautumaan käsiinsä päästäkseen jonkun louhikkoalueen yläpuolelle. Tuohon aikaan vuodesta siellä on muutakin porukkaa kiipeämässä sen verran, ettei tarvitse pelätä jäävänsä yksin johonkin pisteeseen uupuneena.
Alastuloreitiksi on opastettu hiekkaisempi mutkitteleva ”polku”. Ei senkään taipaleen suorittaminen ihan helppo juttu ole kuitenkaan. Minulta kului ”muistojen kuntoon” tuossa kiipeämisessä melkein uudet lenkkarit. Kaikki kehottivat, ettei sinne kannata ottaa grammaakaan ylimääräistä kantamista, mutta otin kuitenkin videokameran (siihen aikaan ei vielä ollut digikännyköitä tai muuta vastaavaa) ja kuvasin matkaa silloin tällöin kasetille – eritoten tietysti sitten huipulla auringon nousua.
Ilmoita asiaton viesti
Fuji ja Saana
tavoite korkealla,
saisinpa siivet.
Ilmoita asiaton viesti