Kirjoittamisen vietti

Aloin eilen oikein pohtimaan, mistä se on tullut sellainen vimma tähän kirjoittamiseen, että lähes joka päivä pitää olla jotain arsinoimassa päätteen ääressä. Palaan aikaan noin vuosi sitten, jolloin tehtäväni vaimoni omaishoitajana alkoi lähestyä saattohoitovaihetta. Keskusteluyhteys heikkeni heikkenemistään ja toisaalta tilanne vaati hiljaisuutta. Herra Alzheimer anasti yhä enemmän tilaa huushollissamme. Aktivoiduin seuraamaan maailman menoa nettilehtien kautta ja samalla sosiaalinen media avasi keskusteluyhteyden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kun jokin juttu lapsuuden ja nuoruuden ajoilta juohtui mieleen niin aloin kirjoittaa tapahtuneita muistiin. Huomasin että mm. verkkolehti Uuden Suomen Vapaavuoro oli kanava jossa tavalliset ihmiset esittelivät erilaisia harrastuksiaan. Joku toi esille valokuvia, toinen maalauksiaan, kolmas kirjoitti runoja jne. Kommenttiketjuissa syntyi joskus hyvinkin tiivistä vuoropuhelua. Saman oloinen rumba pyöri facebookissa. Rohkaistuin laittamaan esille pari runoa; ”Oodi punaviinille” ja ”Oodi kaurapuurolle”. Molemmista syntyi kymmenien kommenttien sarja ja osa vastakommenteista vieläpä runojen muodossa. Nakkasin myös nuoruusajan tarinoita näkyville ja sama juttu. Tarinat alkoivat elää muittenkin korvien välissä vastaavina kokemuksina. Keskustelu synnytti uusia muistoja ja taas näppäimet  savusivat. Kirjoittelu kiihtyi omalta puoleltani vuoden 2014 loppua kohden ja tammikuussa alkoi tulla viestejä, että laitahan nämä jutut ja runot kansien väliin. Ajatus suorastaan huumasi ensin. Ettäkö minä? Häh? Ei nyt sentään.

Mutta niin siinä kävi, että vaimoni saattohoidon ollessa kotona loppuvaiheessa, ensimmäinen itse kustannettu kirjani oli noudettavissa läheisestä kirjapainosta. Se oli siinä tilanteessa niitä harvinaisia onnentuntemuksia. Sosiaalisen median kautta touhujani seuranneet lehti-ihmiset halusivat tehdä tilanteestani ja kirjasta juttua painettuun sanaan. Kun vielä olin ilmoitellut, että nyt se kirjanen on valmis, alkoi hyvien hetkien sarja. Vapun tienoilla paketoin viitisenkymmentä kirjaa ja vein postin kuljetettavaksi. Omaishoidon loppuvaiheen ahdistuksessa kaikki tämä oli minulle parasta terapiaa. Noin 40 vuotta kestäneen liittomme päätyttyä toukokuussa, kirjoittamiseen tuli usean viikon tauko. Mutta kirjoittamisen vietti palasi ja alkoi toimia tärkeänä tukena surutyössä. Tarinoitakin syntyi vielä lapsuusajoilta, mutta koska yhteinen elämämme lapsineen valtasi pääosin oman mielen, kirjoittamisen tarve alkoi suuntautua enemmän lähimenneisyyteen. Yhteiset lomat lapsien kasvaessa suunnitteluineen ja muistoineen muodostuivat tärkeiksi askelmerkeiksi ja näistä muistoista valokuvineen syntyi aihe pienoisromaaniin ”Loma”, joka sijoittuu Teneriffalle.  Lähes jokavuotinen matkamme tehtiin pääosin hiihtolomien aikaan ja Teneriffa takuuvarmana kohteena säitten puolesta saavutti perheessämme suurimman suosion. Uudessa kirjassa ”Loma” ns. Tuppuraisen perhe on sivuosassa ”vain lomalla”. Vuosi on kulunut uuden harrastuksen parissa. Kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa elämääni. Nautin tekstin tuottamisesta ja elämisestä tarinoitten mukana. Enpä usko aikaa enää tulevan, että haluaisin tästä eroon.  

seppokalevi
Sitoutumaton Kontiolahti

Kansainväisessä liiketoiminnassa noin 45 vuotta. Keskeiset kohdemaat Iso-Britannia, Saksa, Hollanti, Puola ja Venäjä. Liikkeenjohdon konsulttina/yrittäjänä, kouluttajana ja hallitusammattilaisena alkaen 1988. Harrastukset musiikki ja kirjoittaminen sekä maailman menon seuraaminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu