Kirjoittamisen vietti
Aloin eilen oikein pohtimaan, mistä se on tullut sellainen vimma tähän kirjoittamiseen, että lähes joka päivä pitää olla jotain arsinoimassa päätteen ääressä. Palaan aikaan noin vuosi sitten, jolloin tehtäväni vaimoni omaishoitajana alkoi lähestyä saattohoitovaihetta. Keskusteluyhteys heikkeni heikkenemistään ja toisaalta tilanne vaati hiljaisuutta. Herra Alzheimer anasti yhä enemmän tilaa huushollissamme. Aktivoiduin seuraamaan maailman menoa nettilehtien kautta ja samalla sosiaalinen media avasi keskusteluyhteyden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kun jokin juttu lapsuuden ja nuoruuden ajoilta juohtui mieleen niin aloin kirjoittaa tapahtuneita muistiin. Huomasin että mm. verkkolehti Uuden Suomen Vapaavuoro oli kanava jossa tavalliset ihmiset esittelivät erilaisia harrastuksiaan. Joku toi esille valokuvia, toinen maalauksiaan, kolmas kirjoitti runoja jne. Kommenttiketjuissa syntyi joskus hyvinkin tiivistä vuoropuhelua. Saman oloinen rumba pyöri facebookissa. Rohkaistuin laittamaan esille pari runoa; ”Oodi punaviinille” ja ”Oodi kaurapuurolle”. Molemmista syntyi kymmenien kommenttien sarja ja osa vastakommenteista vieläpä runojen muodossa. Nakkasin myös nuoruusajan tarinoita näkyville ja sama juttu. Tarinat alkoivat elää muittenkin korvien välissä vastaavina kokemuksina. Keskustelu synnytti uusia muistoja ja taas näppäimet savusivat. Kirjoittelu kiihtyi omalta puoleltani vuoden 2014 loppua kohden ja tammikuussa alkoi tulla viestejä, että laitahan nämä jutut ja runot kansien väliin. Ajatus suorastaan huumasi ensin. Ettäkö minä? Häh? Ei nyt sentään.
Mutta niin siinä kävi, että vaimoni saattohoidon ollessa kotona loppuvaiheessa, ensimmäinen itse kustannettu kirjani oli noudettavissa läheisestä kirjapainosta. Se oli siinä tilanteessa niitä harvinaisia onnentuntemuksia. Sosiaalisen median kautta touhujani seuranneet lehti-ihmiset halusivat tehdä tilanteestani ja kirjasta juttua painettuun sanaan. Kun vielä olin ilmoitellut, että nyt se kirjanen on valmis, alkoi hyvien hetkien sarja. Vapun tienoilla paketoin viitisenkymmentä kirjaa ja vein postin kuljetettavaksi. Omaishoidon loppuvaiheen ahdistuksessa kaikki tämä oli minulle parasta terapiaa. Noin 40 vuotta kestäneen liittomme päätyttyä toukokuussa, kirjoittamiseen tuli usean viikon tauko. Mutta kirjoittamisen vietti palasi ja alkoi toimia tärkeänä tukena surutyössä. Tarinoitakin syntyi vielä lapsuusajoilta, mutta koska yhteinen elämämme lapsineen valtasi pääosin oman mielen, kirjoittamisen tarve alkoi suuntautua enemmän lähimenneisyyteen. Yhteiset lomat lapsien kasvaessa suunnitteluineen ja muistoineen muodostuivat tärkeiksi askelmerkeiksi ja näistä muistoista valokuvineen syntyi aihe pienoisromaaniin ”Loma”, joka sijoittuu Teneriffalle. Lähes jokavuotinen matkamme tehtiin pääosin hiihtolomien aikaan ja Teneriffa takuuvarmana kohteena säitten puolesta saavutti perheessämme suurimman suosion. Uudessa kirjassa ”Loma” ns. Tuppuraisen perhe on sivuosassa ”vain lomalla”. Vuosi on kulunut uuden harrastuksen parissa. Kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa elämääni. Nautin tekstin tuottamisesta ja elämisestä tarinoitten mukana. Enpä usko aikaa enää tulevan, että haluaisin tästä eroon.
Hienoa lukea tämä.
Tavallaan kommunikointikeinona some on melko uusi ja vaatii totuttelua ja oppimista kaikki siihen liittyvä.
Mikä sen mukavampaa kuin myrskyävän tuulen ja sateen piiskaaman ikkunanäkymän suojissa kirjoitella ja keskustella.
Mielestäni some (sosiaalinen media, johon blogikirjoituskin lasketaan) on nykyajan ylellisyyttä. Vaarana vain on vieraantua ulkomaailmasta. Mitäpä jos kaikki tuttuni lukee vain juttujani eivätkä sen takia koe enää tarvetta tavata nokakkain?!?!?
Ilmoita asiaton viesti
Tuollainen vieraantumisen vaara on olemassa. Voi koskea erityisesti lapsia ja nuoria. Itseni kohdalla on käynyt päinvastoin; nyt kun pääsen vapaammin liikkumaan. On tullut tavattua jo kesän aikana kymmeniä tuttuja nokakkain, joitten tapaamisesta on ollut aikaa jopa 45 vuotta. Some madaltaa kynnystä ja mahdollistaa tapaamisen, vanhan tutun putkahtaessa yllättäen esille.
Ilmoita asiaton viesti
Vapaavuorolainen vuorovaikutus toimii. Onnea ja menestystä tuleviin haasteisiin.
Ilmoita asiaton viesti
Hienoa Seppo, paljon olet jo saanut aikaan ja jatkoa varmaan seuraa:)
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos! Miellyttävän harrastuksen piirissä on nyt yksi tarinakirja, alkuvaiheessa oleva toinen romaani ja lisäksi musikaali kohteena edesmenneet vanhempani.
Ilmoita asiaton viesti